Maataloustyöt sujuvat omaishoidon rinnalla

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Satu Salmesvuori pystyy yhdistämään sujuvasti maatalousyrittäjän työt tyttärensä hoitamiseen. Opettajan virastaan hän luopui.

Satu Salmesvuori työskenteli luokanopettajana vielä silloin, kun Taru-tytär kävi ala-astetta. Samaan aikaan hän hoiti maatilaa, joka perheellä on Tampereen Teiskossa. Tarun tilanne alkoi vaikeutua yläasteella, eikä hän enää pystynyt käymään koulua. Taru olisi tarvinnut apua kotona ja soitteli usein äidilleen töihin.

– Oppituntien aikana minun oli hankalaa ottaa vastaan puheluita.

Satu onnistui rakentamaan lähipiirinsä kanssa soittoringin. Joku pystyi soittamaan Tarulle aina tiettyyn aikaan päivästä. Tämä toimi jonkin aikaa, kunnes Tarun vointi heikkeni.

Erityisen kuormittavana Satu muistaa ajan, jolloin Taru joutui ensimmäisen kerran sairaalaan.

– Lähdin aamulla aikaisin navettaan, sen jälkeen koululle pitämään tunnit, koulun jälkeen katsomaan Tarua sairaalaan ja jälleen illalla navettaan.

Satu kertoo, että navetasta tultuaan hän ei koskaan päässyt sänkyyn asti, vaan nukahti sohvalle.

– Päivän aikana huolehdin oppilaistani, joista osa oli myös erityislapsia. Opettajana minun olisi pitänyt pystyä hoitamaan oppilaideni asioita myös iltaisin. Samaan aikaan oma tyttäreni tarvitsi paljon apua.

Tilanne oli Sadulle henkisesti raskas ja herätti ristiriitaisia tunteita. Kaksi työtä ja oman tyttären tilanne olivat liian vaativa yhdistelmä. Satu pohti pitkään, miten voisi yhdistää työn ja tyttärensä hoidon.

– Olin ensin vuorotteluvapaalla opettajan työstäni ja sen jälkeen vielä virkavapaalla, jota en saanut enää toisen vuoden jälkeen. Niinpä minun oli pakko irtisanoa itseni.

Toista työtään, maatilan hoitamista, Satu jatkoi. Hän pitää tätä nyt hyvänä ratkaisuna. Salmesvuorilla on tila, jossa on parikymmentä lehmää ja myös viljelyksiä. Satu kertoo, että hän pystyy hyvin tekemään navettatöitä, kun Taru tietää äidin olevan lähistöllä. Satu pystyy myös auttelemaan sujuvasti työpäivänsä aikana tytärtään.

Nyt 21-vuotias Taru osallistuu itsekin jonkin verran maatilan töihin.

– Taru rakastaa eläimiä ja hänellä on paljon eettisiä periaatteita. Hänellä on jonkinlainen unelma omasta, pienestä tilasta, jossa olisi muutama eläin ja luomuviljelyä.

Satu kertoo Tarun olevan mm. innokas leipoja, ja välillä Taru on myynyt tilan tuotteita kesätorilla.

Satu pohtii, että tulevaisuudessa hänen on ehkä vielä tehtävä uusia ratkaisuja: maataloustyö on fyysisesti raskasta ja se alkaa käydä kuormittavaksi ikääntyessä.
Satu kertoo, että Tarulla on Aspergerin oireyhtymä. Hänen on vaikeaa olla esimerkiksi meluisassa ympäristössä aistiyliherkkyyden vuoksi.

– Tarulle on ollut hyväksi saada asua maalla, luonnon rauhan ympäröimänä.

Satu jatkaa, että vaikka Tarulla on joitakin ystäviä ja seurustelukumppanikin, sosiaaliset tilanteet ovat hänelle vaativia.

– Koulussa Taru pärjäsi melko hyvin vielä ala-asteella, mutta yläasteelle siirtyessä häntä alettiin kiusata rajusti. Tarun oli vaikeaa sopeutua suureen ryhmään.

Taru ei enää pystynyt käymään koulua pelkotilojensa vuoksi.

– Taru alkoi nähdä harhoja ja hän tunsi pakottavaa tarvetta hypätä sillalta alas.

Taru joutui sairaalahoitoon psykoottisten oireiden vuoksi ja myöhemmin hänellä diagnosoitiin skitsofrenia.

Ensimmäinen sairaalajakso koetteli perhettä monella tavalla, eikä tuonut lepoa Sadun työarkeen. Satu kertoo, että Tarulta vaadittiin sairaalassa tiukkojen sääntöjen noudattamista, mikä aiheutti vastareaktiona voimakasta uhmaa ja ahdistuneisuutta.

– Asperger-ihminen haluaa tehdä tietyt asiat omalla tavallaan, mutta Taru koki, ettei tätä ymmärretty. Taru oli esimerkiksi tottunut kuuntelemaan joulumusiikkia ympäri vuoden, se oli hänelle turvaa tuova rutiini.

Satu kuvaa, että tilanne hoitohenkilökunnan kanssa meni solmuun. Vanhemmat ottivat yhteyttä potilasasiamieheen. Hänen avullaan päätös tahdonvastaisesta hoidosta purettiin ja Taru palasi kotihoitoon. Satu jatkaa, että kotiin päästyään Taru oli rauhallinen ja itsetuhoiset ajatukset olivat poissa. Satu kertoo, että myöhemmät sairaalajaksot ovat olleet Tarulle parempia kokemuksia.
Satu toteaa, että hänen olisi vaikeaa yhdistää omaishoitoon virkatyötä. Tällöin kotiin tarvittaisiin hoitaja tuuraamaan Satua. Vieras ympäristö olisi puolestaan rasite Tarulle, ja tämän vuoksi Satu ei ole halunnut tyttärelleen sijaishoitopaikkaa. Mikäli sellainen olisi, sen tulisi olla tuttu ja aina sama. Omaishoidon tukeen kuuluvat vapaapäivät on järjestetty niin, että vanhemmat lähtevät lomalle ja Taru jää kotiin, jossa hoitajat huolehtivat hänestä.
Satu auttaa Tarua useissa päivittäisissä asioissa, kuten vuorokausirytmin ylläpidossa ja ajan hahmottamisessa. Välillä Tarun on vaikeaa syödä ja hän pelkää jäädä yksin kotiin. Yläasteen jälkeen Taru ei ole kulkenut julkisilla kulkuneuvoilla. Kaupungilla Taru eksyy, ellei hänellä ole mukanaan kännykkää, joka näyttää kulkureitin.

– Kaikki lääkkeet ovat myös minulla, koska Taru on ollut itsetuhoinen.

Satu kertoo, että Taru tarvitsee ympärivuorokautista valvontaa silloin, kun psykoottiset oireet laukeavat. Tuolloin Satu arvioi tyttärensä tilaa koko ajan: milloin on annettava ylimääräistä lääkettä ja miten paljon, milloin on lähdettävä päivystykseen tai soitettava apua.

– En jaksaisi, jos joutuisin valvomaan kokonaisia öitä. Vuorottelemme mieheni kanssa siten, että minä nukun alkuillasta ja mieheni jää vielä hetkeksi valvomaan. Heräilen aikaisin aamuyöstä, jolloin voin taas käydä katsomassa Tarun vointia.

Satu kertoo myös tilanteista, joissa hän on istunut Tarun rinnalla päivystyksessä myöhäänkin yöhön. Henkilökunnasta ei ole löytynyt ketään, joka olisi voinut valvoa tytärtä ja olla hänen tukenaan. Satu sanoo, ettei olisi kyennyt tällaisten iltojen jälkeen lähtemään aamulla työhön.

Satu kiittää miestään Veikkoa siitä, että hän on jaksanut olla koko ajan tukena Tarun hoitamisessa.

– Tiedän, että joillakin tällaiset tilanteet johtavat jopa eroon. Emme riitele Veikon kanssa, kun meillä on vaikeaa, vaan puhallamme yhteen hiileen. Riitelemme pikemminkin silloin, kun meillä on aikaa ja asiat ovat hyvin.

Satu jatkaa, että yksi perheen selviytymiskeino on elää hetki kerrallaan. Satu miettii vaihe vaiheelta, mitä tehdä, jos Tarun vointi alkaa mennä alaspäin. Satu ei sure tilannettaan tai sitä, mitä on edessä. Pienet asiat eivät hermostuta tai harmita. Viikkosiivous jää, jos on jäädäkseen. Huumori helpottaa oloa ja koiran kanssa lenkkeily rauhoittaa mieltä.
– Ajattelin, että totta kai minä tyttäreni hoidan, Satu nauraa ja kertoo, ettei oikein aluksi ymmärtänyt, miksi hänelle tarjottiin omaishoidon tukea.

Tampereen kaupunki myönsi omaishoidon tuen Sadulle heti, kun hän laittoi hakemuksen vireille.

– Sen sijaan kouluavustajaa Taru ei aikanaan saanut. Perusteluna oli, että tytär oli liian huonossa kunnossa ohjaamaan avustajaa. Ehkä asiasta olisi kannattanut valittaa, Satu miettii nyt.

Kaikista muistakaan etuuksista ja palveluista ei Satu aluksi tiennyt. Hän toivookin, että omaiset saisivat hyvissä ajoin tietoa näistä asioista ja niiden merkitys selitettäisiin heille. Tämä helpottaisi myös omaisen työssäkäyntiä ja ehkäisisi uupumista.

Satu kertoo, että aluksi hän vastasi esimerkiksi kaikista Tarun kuljetuksista itse. Tampereen Teiskosta on keskustaan matkaa 50 kilometriä. Satu saattoi ajaa 100-300 kilometriä päivässä. Hän kuljetti aikanaan Tarua Teiskosta keskustaan ja takaisin, jotta Taru sai suoritettua peruskoulunsa loppuun. Lisäksi Satu hoiti Tarun terapiakuljetukset.

– Usein olin niin väsynyt, että nukuin sen ajan, kun Taru oli terapiassa. Terapeutti tarjosi minulle petiä, jossa levätä, mutta nukuin autossa.

– Vasta sen jälkeen, kun Taru oli ollut aggressiivinen minua kohtaan autossa, pyysin lääkäriä kirjoittamaan liitteen Kela-takseja varten.

Satu kertoo, että Tarun vointi on kohentunut ja hän on alkanut käydä mm. keskustassa kokoontuvassa Inspis-pajatoiminnassa. Inspis-ryhmässä voi tehdä esimerkiksi käsitöitä.

– Nyt olisi tarkoitus hakea kaupungilta sotetakseja. Inspis-ryhmä alkaa juuri aamunavettatöiden aikaan.

Satu tuntee työssäkäyviä omaishoitajia Tampereen seudun omaishoitajien äitiryhmästä. Moni on pystynyt käymään työssä, jos työnantaja on joustanut työajoissa ja järjestelyissä.

– Kaikissa työpaikoissa ja -tehtävissä tämä ei aina onnistu.

Työnantajan asenteella on myös merkitystä: miten hän ymmärtää omaishoitajan tilanteen. On työnantajia, jotka arvostavat osaavaa työntekijää ja ovat valmiita tekemään perhetilanteen vaatimia järjestelyitä.

Satu pohtii, että moni asia vaikuttaa siihen, miten työn ja omaishoidon voi sovittaa yhteen. Toiset pystyvät esimerkiksi työskentelemään päivisin, vaikka nukkuisivat vain neljän tunnin unia, toiset puolestaan tarvitsevat enemmän lepoa. Osa omaishoitajista vaihtaa ammattia tai työpaikkaa.

Sijaisjärjestelyt ja kotiin annettavat palvelut ovat tärkeitä työssäkäyville omaishoitajille. Lapset ja nuoret tarvitsevat hoidon siksi ajaksi, kun heistä huolehtiva vanhempi on työssä. Hoitopaikan järjestäminen iltapäiväksi tai illaksi ei ole aina kuitenkaan yksinkertaista, jolloin hoitaja pitäisi saada kotiin. Satu kertoo, että äitiryhmässä moni perhe kaipaa jaksamisensa tueksi myös siivousapua.

Tukiryhmät, jotka tarjoavat nuorille päivätoimintaa, ovat myös omaishoitajille tärkeitä. Nuoria ryhmät auttavat monella tavalla: ne pitävät yllä esimerkiksi päivärytmiä ja tukevat itsenäistymistä.

– Meillä äideillä on yhteinen huoli siitä, mihin nuoremme sijoittuvat, kun tulemme vanhoiksi ja alamme ehkä sairastella. Mistä löytää nuorelle paikka, jossa hänen on hyvä elää ja asua? Tämä nivelkohta koetaan vaikeaksi ja pelottavaksikin.

Satu kuvaa, että omaishoitajilla on epävarmuutta tukien ja palveluiden saamisessa. Esimerkiksi omaishoidon tukea saatetaan pyrkiä alentamaan perustelemalla, että olosuhteet ovat muuttuneet.

– Usein päätöksiin saa muutoksia valittamalla, kun valituksen vain jaksaa tehdä.

Satu ja Taru ovat olleet mukana ”Olen vierelläsi” -valokuvanäyttelyssä. Näyttely kuvaa omaishoitajina toimivien ihmisten arkea. FinFami sekä Omaishoitajat ja läheiset -liitto esittelivät valokuvaaja Satu Kemppaisen kuvia valokuvanäyttelyssään vuosien 2015 ja 2016 aikana. Näyttelyä on tarkoitus saada esiin eri paikkakunnille tänäkin vuonna. Sadulle ja erityisesti Tarulle näyttelyyn osallistuminen oli voimaannuttava kokemus.

Teksti: Tia-Maria Lehto

Kuvat: Satu Kemppainen

 

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on LinkedInEmail to someone