Maahanmuuttaja – kaltaiseni

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Shola Afolabi toivoo maahanmuuttajille perehdytystä suomalaiseen palvelujärjestelmään.

 

Niin kuin ihminen puhuu ihmiselle. Siinä asiantuntijan ohjenuora maahanmuuttajan kohtaamiseen.

– Soitan vankilan portilta. Minulle ei kerrota, onko poikani sisällä, afrikkalaistaustainen mies sanoo. Hän puhuu äidinkielellään.
– Jo kahden kuukauden ajan olen etsinyt lastani kaduilta. Poika on täysi-ikäinen muttei mieleltään tasapainossa. En tiedä, mitä tehdä. En hallitse suomea enkä englantia, mies jatkaa.
Hämärän laskeuduttua mies palaa yömajaan, ”alkoholistien joukkoon”.
– Vaimoni tarvitsee omaa tilaa, hän perustelee.
Myöhemmin puoliso, pojan äiti, kuvaa tilannetta:
– Olen ponnistellut, jotta poika sopeutuisi tähän yhteiskuntaan. Kasvatin hänet lujalla kädellä. Korostin työn merkitystä. Nyt pelkään, että hän on kuollut. Hän ajautui huonoon seuraan.
Maahanmuuttajille suunnatun Turvakoti Monan johtaja Ljudmila Kettunen ei hämmästele afrikkalaisperheen vaikeuksia.
– Nämä ihmiset ovat kasvaneet toisenlaiseen yhteiskuntaan, Kettunen toteaa.
– Täällä Suomessa pitäisi ammentaa tietoa internetistä, viestiä viranomaisten kanssa puhelimitse ja sähköpostitse, varata tapaamisaikoja. Suomen kieltä osaamattomalle, kenties lukutaidottomallekin, rima on korkealla.

 

Suomen Mielenterveysseuran kriisityöntekijä Ansa Haavikko peräänkuuluttaa ongelmien ennaltaehkäisyä.
– Vauhtia turvapaikka- ja oleskelulupapäätöksiin. Ihmisten voimavarat, kuten koulutus ja työkokemus, pikaisesti hyötykäyttöön. Ja välittömästi suomea opiskelemaan, Haavikko luettelee hyväksi tuntemiaan keinoja.
Poikansa kohtaloa murehtiva afrikkalaisisä on pitkäaikaistyötön. Turvapaikan perhe sai seitsemän vuoden vuoristoradan päätteeksi.
Ljudmila Kettunen toivoisi, että maahanmuuttajille jaettaisiin pian Suomeen tulon jälkeen omalla kielellään tietoa täkäläisestä palvelujärjestelmästä.
Nigerialainen Shola Afolabi on samaa mieltä.
– Saavuin Suomeen opiskelemaan vuonna 2007. Olisin tarvinnut alkuun perustietoja esimerkiksi taloudenpidosta, sosiaaliturvasta ja lupa-asioista, hän sanoo.
– Raha-asiani menivät solmuun jo ensimetreillä, sillä otin pankkilainan, jonka perusteita en ymmärtänyt, hän jatkaa.
Muutamaa vuotta myöhemmin Afolabin ongelmat syvenivät. Hän odotti nigerialaista vaimoaan luokseen Suomeen. Oleskelulupaa puolisolle ei kuitenkaan herunut, koska miehen työhistoriassa siivoojana oli katkoksia.

 

Vastaanottokeskuksissa olisi tärkeää kartoittaa myös tulijoiden menneisyyttä.
– Pakolaiset saapuvat Suomeen sodan ja kuoleman kentiltä. Heitä on kidutettu. Heidän läheisiään on tapettu. Osa perheenjäsenistä saattaa olla kateissa, sanoo erikoislääkäri Tapio Halla maahanmuuttajien psykiatriselta poliklinikalta Tampereelta.
– Suomalaiset ovat tietoisia talvi- ja jatkosodan veteraanien, leskien ja orpojen psyykkisistä haavoista. Vielä ei kuitenkaan yleisesti oivalleta, että osa maahanmuuttajista kärsii samantyyppisistä traumoista. Pakolaisilla traumaperäinen stressihäiriö ja masennus ovat selvästi yleisempiä kuin väestöllä keskimäärin, Halla kertoo.
Shola Afolabikin on jatkuvasti huolissaan Pohjois-Nigeriaan jääneistä läheisistään. Ääri-islamistit terrorisoivat seutua. Ystäviä on kuollut iskuissa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

“Perheet mukaan hoitoon”, venäläistaustainen Olga Juntunen kannustaa.

Vaikka maahanmuuttaja saapuisi Suomeen rauhalliselta alueelta, uuteen kulttuuriin asettuminen kuormittaa psyykeä.
– Kotoutuminen on monivaiheinen psyykkinen prosessi, toteaa Suomen Mielenterveysseuran maahanmuuttajahankkeissa työskennellyt Olga Juntunen.
– Mielenterveysseuran OVI-projektissa otimme puheeksi myös psyykkiset häiriöt, kuten masennuksen. Aihepiiri oli monille aivan vieras, venäläistaustainen Juntunen kertoo.
– Esimerkiksi somalikulttuurissa ihmiset jaetaan terveisiin ja hulluihin. Harmaata aluetta ei tunneta. Somalin kielestä, kuten monesta muustakin kielestä, puuttuu mielenterveyteen liittyvä sanastokin.
Keskustelujen kuluessa maahanmuuttajat alkoivat kuitenkin Juntusen mukaan hahmottaa mielenterveyden osatekijöitä ja tunnistaa häiriöitä.
– Ihmiset olivat kiitollisia saamastaan tiedosta. Jotkut tosin kysyivät, missä olimme, kun heidän perheensä saapui Suomeen. Varhaisen psykoedukaation turvin he olisivat voineet säästyä paljolta, Juntunen toteaa.
Shola Afolabikin tunnisti masennuksensa vasta kun suomalainen tuttava huolestui hänestä.
– Vaimoni kielteisen oleskelulupapäätöksen jälkeen en enää juurikaan poistunut asunnostani. Opintoni kaatuivat keskittymis- ja muistiongelmiin. Ovelleni pistäytynyt suomalainen kehotti minua hakeutumaan lääkäriin, Afolabi kertoo.

 

Tapio Hallan mukaan on ”hirveän tavallista”, että psyykkinen sairaus leviää koko perheen taakaksi.
– Kun äiti ja isä eivät pärjää, lapset kantavat yhä enemmän vastuuta ja toimivat vanhempiensa tulkkeina. Lapset jäävät vaille kehitykseen tarvitsemaansa tukea. Toisen polven maahanmuuttajilla on tutkitusti erityisen suuri riski sairastua psyykkisesti.
Huolestuttavaa on myös syrjäytyneiden miesten ajautuminen alkoholismiin tai perheväkivaltaan. Perinteisen valta-asemansa menettäneet miehet saattavat lukita vaimonsa kotiin ja syyllistyä pahoinpitelyihin. Mikäli naiset pääsevät turvakotiin, he ovat Ljudmila Kettusen mukaan sinne saapuessaan niin hauraita, etteivät välttämättä jaksa välittää edes lapsistaan.
Shola Afolabi on todistanut samaa kuviota tuttavapiirissään ja haluaa välttää sen omalla kohdallaan.
– Mikäli vaimoni pääsee Suomeen, minun on syytä päivittää mieleni asetuksia. En voi täällä asettua puolisoni yläpuolelle enkä rajoittaa hänen liikkumistaan, Afolabi pohtii.

 

Yhteisökulttuureissa perhe on kuitenkin ensisijaisesti suuri voimavara. Kun on vaikeaa, tukeudutaan nimenomaan perheeseen.
– Maahanmuuttajan perheeseen kuuluvat äidin, isän ja lasten lisäksi mummit, vaarit, tädit, sedät ja serkut, Olga Juntunen huomauttaa.
Myös etninen ryhmä voi muodostaa ulkomaalaistaustaiselle tärkeän tukiverkoston.
– Pienissä pulmissa nigerialaiset maanmieheni ojentavat auliisti auttavan kätensä, Shola Afolabi kiittelee.
Mielenterveysongelmien edessä läheisten voimavarat joutuvat kuitenkin koetukselle. Maahanmuuttajapiireissä psyykkisiä ongelmia hävetään vielä enemmän kuin suomalaisten keskuudessa. Vaikeuksia peitellään.
– Moni avun etsijä antaa alkuun ymmärtää, että ongelmat koskevat jotakin toista perhettä, Ljudmila Kettunen kertoo.
Mieleltään sairastuneita myös suljetaan ulos yhteisöistä.
– Ne, jotka ennen kutsuivat minua illanviettoihin, tuskin tervehtivät minua enää kadulla. Saan osakseni sääliviä tai ilkkuvia katseita, Shola Afolabi kuvaa nykyistä asemaansa nigerialaistaustaisten joukossa.
Häpeän vuoksi maahanmuuttajat eivät hevillä osallistu myöskään järjestöjen tarjoamiin vertaistukiryhmiin.
– Ihmisiä on vaikea saada paikalle. Motivointiin on panostettava paljon. Kun luottamus vihdoin syntyy, asioista kuitenkin puhutaan niiden oikeilla nimillä, Voimavarakeskus Monikassa ryhmää vetänyt Ljudmila Kettunen kertoo.

 

Vaikka läheiset ja järjestöt näyttelevät mielenterveystyössä merkittävää roolia, vastuu ihmisten hoitamisesta on lain mukaan kunnilla.
Shola Afolabikin hakeutui tuttavansa kehotuksesta terveyskeskukseen.
– Käynti oli lyhyt. Lääkäri lupasi, että minuun otetaan myöhemmin puhelimitse yhteyttä, Afolabi kertoo.
– Kukaan ei kuitenkaan koskaan soittanut, vaikka varmistin, että terveysasemalla oli puhelinnumeroni, Afolabi jatkaa.
Ansa Haavikon ja Tapio Hallan mukaan suomalaisen hoitohenkilökunnan asenteissa on vielä toivomisen varaa. Maahanmuuttajat ovat väestöosuuteensa nähden aliedustettuja mielenterveyspalveluiden käyttäjinä.
– Hyvä palvelu lisäisi asiakasvirtaa, Ansa Haavikko uskoo.
Maahanmuuttajapotilaiden aktiivinen hoitaminen olisi myös kaikkien etu.
– Näin ehkäistäisiin tämän väestöryhmän syrjäytymistä ja ajautumista esimerkiksi rikoksiin, Tapio Halla arvioi.
Joskus terveydenhuollon henkilöstö kyseenalaistaa mahdollisuuksiaan hoitaa maahanmuuttajien psyykkisiä ongelmia. Ljudmila Kettusen mukaan terveyskeskuksista soitellaan turvakotiin ja kerrotaan, ettei perusterveydenhuollon piirissä pystytä auttamaan näin vaativia asiakkaita.
– Asiakkaan lähtökulttuurin tuntemus ei ole edellytys hyvälle hoidolle. Kaiken tarpeellisen voi saada selville asiakkaan kanssa keskustelemalla. Toivoisin ammattilaisilta rohkeutta kohdata avoimesti näitäkin ihmisiä, SOS-kriisikeskuksessa 20 vuotta maahanmuuttajia palvellut Ansa Haavikko sanoo.
Aikaa ja sensitiivisyyttä saatetaan kuitenkin tarvita tavallista runsaammin.
– Lääkärin olisi hyvä varata maahanmuuttajalle jopa tuplasti enemmän aikaa. Sisältöjä on ehkä toisteltava eri sanoin ja asiakkaan tilanteesta kyseltävä monipuolisesti. Maahanmuuttaja ei välttämättä tunnista psyykkistä oireiluaan. Hän saattaa peitellä ongelmiaan. Myös lääkärin sukupuolella voi olla merkitystä, Kettunen pohtii.
– Olennaista on kuitenkin lääkärin kiinnostus ja halu auttaa. Ettei vain kirjoitettaisi reseptiä peitetarinana toimivaan selkävaivaan, hän kiteyttää.
Shola Afolabi murtui, kun apua ei kuulunut.
– Lamaannuin. Jäin kuukausiksi yksin asuntooni. Nukuin tai haudoin itsemurhaa, Afolabi kertoo.
Postiluukusta putoilevat kirjekuoret jäivät avaamatta. Seurauksina häätö ja ulosotto.

 

– Kun psyykkiset ongelmat alkavat, hankittu kielitaito katoaa, Olga Juntunen tietää.
Silloin vastaanotolle tarvitaan mukaan tulkki. Omaisia, varsinkaan lapsia, ei saisi tässä roolissa käyttää.
– Laki velvoittaa hoitavaa tahoa tilaamaan paikalle ammattitulkin, mikäli lääkärillä ja potilaalla ei ole yhteistä kieltä, Tapio Halla muistuttaa.
Parhaimmillaan kommunikointi sujuu tulkin välityksellä yhtä hyvin kuin kahden samaa kieltä puhuvan ihmisen välillä.
Epäluuloja tulkkeihin kuitenkin kohdistuu. Juntusen mukaan maahanmuuttajat pelkäävät tietojensa leviämistä. Tyypillisesti he toivovatkin tulkin tulevan heille vieraasta kulttuuripiiristä.
Myös tulkkien pätevyyttä kyseenalaistetaan.
– Joskus meillä käy kokemattomia tulkkeja, jotka eivät tunne sosiaalialaa ja sen termejä. Tämä on omiaan vähentämään asiakkaiden turvallisuudentunnetta, Kettunen kommentoi.
Ansa Haavikko kuitenkin korostaa, että esimerkiksi SOS-kriisikeskuksessa toimivat ammattitulkit ovat ansainneet asiakkaiden täyden luottamuksen.

 

Asiantuntijat arvioivat, että kiinnostus maahanmuuttajatyöhön on lisääntymässä. Ainakin koulutuksille on kysyntää.
Koordinoivaa ja systemaattista otetta alalle kuitenkin kaivattaisiin.
– Maahanmuuttajilla on yleensä iso joukko ammattiauttajia elämässään, mutta tuki on levällään, Ansa Haavikko sanoo.
Olga Juntunen toivoisi lisäksi, että omaisia integroitaisiin hoitoprosessiin paljon nykyistä paremmin:
– Puolisoja mukaan vastaanotoille, perheterapioita käyntiin. Yhteisökulttuureissa yhden ongelma on kaikkien huolena.
Ljudmila Kettunen kannustaa myös meitä rivikansalaisia kantamaan kortemme kekoon:
– Puhukaa maahanmuuttajille niin kuin ihminen puhuu ihmiselle, hän kehottaa.
– Myös pieni konkreettinen apu voi auttaa maahanmuuttajan ratkaisevan kynnyksen yli.
Tuumasta toimeen. Afrikkalaisperheen kadonnut poika löytyy lyhyen soittokierroksen jälkeen. Perheelle hyödyllisiä yhteystietoja on helppoa poimia netistä.
Shola Afolabia kiitän. Me palaamme asiaan.

 

Teksti: Aino Haavio
Kuvat: Anna Vainio

 

Julkaistu: Labyrintti 2/2013

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on LinkedInEmail to someone