Elämäni vaiheita miehenä ja isänä

Elämäni vaiheita miehenä ja isänä

“Mentiin naimisiin ja vaimoni odotti ensimmäistä lastamme, vuoden päästä syntyi toinen. Itselläni oli tässä vaiheessa päällä kriisi, johon hain apua. Käänteentekevä oli oma-apuryhmä, jossa oli samassa tilanteessa olevia ihmisiä. Samaistumisen ja toistemme tukemisen kautta löysin aivan uudenlaisen näkökulman ja arvot elämääni. Opin kuuntelemaan, tutkiskelemaan ja puhumaan, mitä mielessäni liikkui. Aiemmin olin ajatellut, että ”eihän mies puhua pukaha”.

Kävin oma-apuryhmän lisäksi myös psykoterapiassa. Näiden myötä elämästäni jäivät pois sellaiset asenteet ja tavat, jotka pitivät yllä stressiä ja sotkivat elämääni. Opin tutustumaan ja käsittelemään mieleni ja tunne-elämäni liikkeitä. Ryhmässä muistutettiin olemaan rehellinen itselle ja että ”kun jokin asia vaivaa ja pyörittää mieltäsi, kerro ja jaa se jonkun ihmisen kanssa”.

Elämä parani. Elettiin perhe-elämää ja pojat löysivät jalkapalloharrastuksen, jota pelasivat murrosikään asti. Minulla elämä luisti hyvin, oli paremmassa mallissa kuin koskaan.

Lapsen sairastuminen toi tunnemyrskyn

Tässä vaiheessa nuorimmainen alkoi oireilla. Otimme yhteyttä koulun opettajiin ja kyselimme, miten koulu sujuu. Selvisi koulukiusaamista ja eristäytymistä. Puolituttu psykiatrian erikoislääkäri kävi samalla punttisalilla. Kerroin hänelle poikamme ongelmista ja kysyin mielipidettä pojan tilanteesta. Hän kertoi minulle, että ei voi sanoa muuta kuin, että murrosikäisenä pitää. Kuitenkin sovittiin, että jos haluan, niin hän voi tehdä nuorisopsykiatrialle lähetteen.

Niin mentiin nuorisopsykiatrialle, jossa kävimme yhdessä ja erikseen jonkin verran. Lääkäri teki skitsofrenia-diagnoosin, joka oli minulle valtava shokki. Alkoi sekava kausi, tunnepuolella oli vihaa, epätoivoa ja häpeää.

Koin valtavaa syyllisyyttä ja syytin vaimoakin, että yhdessä oli tehty pojalle jotain, josta lähti mieli sekoamaan. Syytin eritoten itseäni, kun tiedostin omat virheeni. Tässä vaiheessa työ oli yksi järjissä pitävä asia ja kävin myös omaisten vertaistukiryhmissä.

Harrastukset ja työ auttoivat

Näissä tunnelmissa läksin auttamaan poikaani. Jälkeenpäin ajateltuna olin tilanteessa sympaattinen ja hyppäsin samaan kaivoon pojan kanssa. Sekoitin aluksi pahasti pojan ja omat pelkoni.

Poikamme purki pahaa oloa huutamalla ja uhkailemalla, ja itsekin sorruin samaan. Tätä jatkui vuosien ajan. Välillä näytti, että nyt lähtee menemään hyvin, mutta aina tultiin taas korkealta alas. Elämä oli yhtä vuoristorataa. Uskoin kuitenkin aina, että näillä keinoilla poikamme paranee. 

Lopulta kävi niin, että itse menin sellaisiin oloihin, joita en ollut koskaan kokenut; meinasin lopettaa elämäni. Onneksi olin oppinut puhumaan ja puhuinkin olostani omaisten vertaistukiryhmässä. Kohdalleni tuli ihmisiä, jotka olivat aidosti läsnä. Tulin nähdyksi ja kuulluksi. Tästä alkoi aivan uusi alku.

Harrastukset auttoivat. Samoin työ ja työkaverit, joille en kertonut poikamme haasteista, enkä nähnyt sitä tarpeelliseksi. Löysin Sympatian tilalle Empatian. Tunnistin ihmisarvoni uudenlaisesta näkökulmasta. Ennen en ollut sitä tunnistanut tai edes ajatellutkaan. Ennen ihmisarvoni riippui työstä, poikamme käytöksestä tai sairaudesta, toisten ihmisten sanomisista. Syytin ja arvostelin itseäni rankasti.

Myötätunto ja rakkaus itseäni kohtaan

Asennoidun nyt itseeni itsemyötätuntoisesti ja rakastavasti, en ole enää kotikiusaaja itseä kohtaan. Kukaan muu ei sitä voi tehdä minun puolestani. Hyvä olo ei ole mistään ulkopuolisesta kiinni, vaan se on jo minussa ja voin lisätä sitä tekemällä sellaista, jotka asiat kuuluvat juuri minulle.

Näin, että kun voin itse hyvin, niin läheisetkin voivat hyvin! Poikamme saa vapauden kohdata oman elämänsä, enkä vääntele vaan hyväksyn hänet juuri sellaisena kuin hän on, niin kuin hyväksyn itsenikin. 

Olemme naimisissa edelleenkin ja poikamme asuu tukiasunnossa ja on kehittymässä hyvään suuntaan. Olemme käyneet avioliittoleirejä, joissa opetellaan rakkauden kielellä puhumaan toisillemme, mitä se kullekin merkitsee. Meille positiivisuutta, kuitenkin jämäkkää, fiksua itseämme ja toisiamme sellaisenaan huomioon ottamista, sanoja, äänen sävyjä. Elämä on oppimista ja totuudelle avointa mieltä!

Hyväksyä asiat, joita ei voi muuttaa ja ne, mitkä voi ja viisautta erottaa nämä toisistaan!” 

Maukka