Valitse sivu

Koko perheemme on toipunut

Sairastuminen kuin salama kirkkaalta taivaalta

”Oli kesäkuu ja tyttäreni 12-vuotissyntymäpäivä. Luultavasti aurinko paistoi kirkkaan siniseltä taivaalta, ja puut olivat varmaan pukeutuneet uuteen hempeänvihreään asuun. Syreenien kukkien tuoksun on täytynyt leijua pihallamme, mutta en muista tätä.

Minulla on muita lasinteräviä muistoja tästä päivästä. Muistan syntymäsankarin, joka sulkeutui huoneeseen, jotta voisi olla näkemättä ja kuulematta. Muistan pohjattoman surun mieheni silmissä. Muistan rakkaan esikoispoikani levottomat liikkeet ja puhetulvan, joka loputtomasti valui hänen suustaan ja virtasi talomme läpi, huoneesta huoneeseen, kellarista yläkertaan. Ennen kaikkea muistan poikani katseen; usein ylimielinen, mutta hetkittäin täynnä hätää: ”Äiti, auta! Mikä minussa on vikaa?”

Poikamme sairaus tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Hän oli palannut ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen kotiin kesätöitä varten, täynnä intoa ja suunnitelmia. Olimme ensin iloisia hänen puolestaan, mutta muutaman päivän kuluttua hän alkoi mainita, kuin ohimennen, univaikeuksistaan ja vauhti kiihtyi. Kolmen vuorokauden kuluttua, tyttäreni 12-vuotispäivänä, meille valkeni, että poikamme tarvitsee apua.

Aamulla varasin ajan lääkärille ja kerroin hänelle tilanteesta etukäteen puhelimessa. Lääkäri varoitti, että jos hän katsoo tarpeelliseksi, hän kirjoittaa M1-lähetteen pakkohoitoa varten, vaikka poikamme olisikin suostuvainen hoitoon. Ja näin kävikin.

Poikamme lähti vapaaehtoisesti hoitoon psykiatriselle osastolle, mutta kun hän huomasi, että kaikki ovet olivat lukossa, hän pelästyi. Kun hoitajat sanoivat, että nyt on vanhempien aika lähteä, poikamme ilmoitti, että hänkin tulee mukaan kotiin. ”Äiti, isä älkää jättäkö minua tänne!”

Tyttäreni 12-vuotispäivänä sydämeni murtui.

Läheisten tuki

Suru oli suunnaton. Kuin fyysinen kipu, jonka tunsin joka solullani. En voinut ajatella muuta kuin, miten voin auttaa poikaani ja suojella tytärtäni omilta voimakkailta tunteiltani. Jäin sairaslomalle, kunnes kesäloma alkoi. Vetäydyimme omaan kuplaan, joka koostui vierailuista sairaalassa ja yhdessäolosta tyttäremme kanssa.

Olen niin kiitollinen siskolleni ja läheisimmille ystävilleni, jotka säännöllisin väliajoin keksivät hauskoja asioita tyttärellemme. Silloin hän pääsi pois kotoa, joka yrityksistämme huolimatta oli pullollaan surua. Näinä hetkinä me saimme vapaasti surra yhdessä, mieheni ja minä.

Kun kesän loppu lähestyi, alkoi poikamme lääkitys kaksisuuntaista mielihäiriötä vastaan rauhoittaa tilannetta. Olimme koko perhe viettäneet lukuisia päiviä yhdessä syvällisten keskusteluiden merkeissä. Kyselimme ja kuuntelimme, mitä poikamme ajatteli perheestämme ja vanhemmuudestamme. Osoitimme, että hänen näkemyksensä oli meille tärkeä ja pyysimme epäkohtia anteeksi. Olimme perheenä, jos mahdollista, vielä läheisempiä kuin ennen poikamme sairastumista.

Toivoa etsimässä

Poikamme alkoi toipua ja katse suuntautui taas eteenpäin omaan elämään. Hän lähti takaisin opiskelemaan, kun syyslukukausi alkoi ja me jäimme ihmettelemään, mitä oikein oli tapahtunutkaan.

Opiskelimme: ”Kaksisuuntaiselle mielialahäiriölle on ominaista alttius sairausjaksojen toistumiseen. Toistuviin sairausjaksoihin liittyy korkea avioerojen, työuran katkeamisen ja työkyvyttömyyden riski. Lisäksi kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön liittyy selväsi kohonnut itsemurhariski”.

Ajattelimme: ”Tulemmeko menettämään rakkaan poikamme? Tuleeko hän ikinä saamaan tasapainoista, onnellista elämää?”

Etsimme kirjallisuudesta positiivisia esimerkkejä. Niitä oli vaikeata löytää. Epätietoisuus piinasi meitä. Yksikin positiivinen elämänkohtalo olisi antanut meille toivoa.

Ajattelimme tytärtämme. Miten voimme ehkäistä, että hänen ei tarvitse sairastua?

Läheinen ystävämme lähetti meille lohduksi lehtijutun, jossa samanlaisessa tilanteessa ollut nuori mies kertoi oman tarinansa, joka näytti päättyvän onnellisesti. Tarrauduimme siihen kuin hukkuva oljenkorteen. Tämän miehen tarina antoi meille toivoa tulevaisuuteen.

Uudelleen rakentaminen

Minä olin aina kokenut olevani turvallinen äiti. Tämä turvallisuus tuntui nyt tyystin pirstaloituneen. Minun tehtävänihän oli luoda turvallisuutta lapsilleni niin, että tällaista ei olisi pitänyt tapahtua. Olin epäonnistunut. Mitä olin tehnyt väärin?

Ruoskin itseäni ja koin tehneeni paljon virheitä. Minulla oli tunne, että koko maailmankuvani, kaikki, mihin aiemmin olin voinut luottaa, oli hävinnyt. Minun oli pakko aloittaa ihan alusta.

Jo poikani ollessa osastolla hoitajat tukivat meitä vanhempina. Saimme paljon tietoa sairaudesta ja siitä, miten tukea myös tytärtämme. Saimme FinFamin yhteystiedot ja otimme sinne yhteyttä. Aloimme käydä keskusteluryhmässä, jossa oli mukana vanhempia, joilla oli vastasairastuneita nuoria. Ymmärsin, että kohtalomme ei ollut epätavallinen, emmekä olleet yksin.

Sain hieman mittasuhteita omaan suruuni, kun kuulin muiden kohtaloita ja kokemuksia. Oivalsin, että olimme erityisen onnellisessa tilanteessa, kun poikamme halusi meidät mukaan hoitoprosessiin. Tavallista oli, etteivät vanhemmat saaneet tietää, millaista hoitoa nuorille oli suunnitteilla. Kuitenkin he jaksoivat jatkaa eteenpäin ja tukea lähimmäistä. Ajattelin, että jos he jaksavat, niin minäkin jaksan.

FinFamilta sain myös ihanan, sydämellisen tukihenkilön, joka oli ollut samankaltaisessa tilanteessa. Hän jaksoi kuunnella minun valitustani ja itkuani rauhallisesti ja lohduttaen, vaikka hänen kohtalonsa oli varmaan ollut monta kertaa raskaampi kantaa.

FinFamin toimistosta tuli minulle henkireikä. Toimisto muistutti minua isoäidin sylistä. Se tuoksui vanhalta talolta, kahvilta ja pullalta. Siellä sain käydä suruani läpi, eikä minun tarvinnut ottaa ketään muuta huomioon. Ei tarvinnut huolehtia siitä, että olin epätoivoinen tyttäreni nähden. Ei tarvinnut ajatella, ettei ystävä varmaan taas jaksa kuunnella minun murheitani. Sain vaan pyhittää aikaa siihen, mikä silloin oli tärkein asia maailmassa: suruni siitä, että poikani oli sairastunut.

FinFamin toimistolla ei tarvinnut olla muiden tukena, vaan sai olla se, jota tuettiin.

Aikaa kului ja voimistuin keskusteluiden kautta. Keskustelin finfamilaisten lisäksi myös mieheni, poikani ja tyttäreni kanssa. Keskustelin suvun ja ystävien kanssa. Keskusteluiden kautta aloin hyväksyä, että olen ollut vähintään yhtä hyvä vanhempi kuin kuka tahansa muu.

Töissä työkaveri, jonka mielipiteitä arvostan suuresti, sanoi, että nyt minun täytyy ajatella itseäni: vähentää asioita, jotka painavat ja tehdä enemmän kivoja asioita. ”Perhe tarvitsee sinua, joten pidä huolta itsestäsi.” Näin tein.

Sain voimaa luovuttaa stressaavia, raskaita työtehtäviä muille ja aloin tehdä uusia mukavia asioita. Nuorena olin käynyt savityökurssin ja pitänyt siitä kovasti. Pitkään olin ajatellut, että alan harrastaa savitöiden tekemistä, mutten saanut sitä aikaiseksi. Nyt päätin opetella dreijaamista, jotta elämässäni olisi yksi mukava asia lisää. Dreijaaminen vaatii keskittymistä, eikä surullisten asioiden märehtiminen olisi ollut dreijatessa mahdollista.

Toivo ja tulevaisuus

Kun sairastumisesta oli 1,5 vuotta, poikamme sai hoitavalta taholta luvan lopettaa mielialaa tasaavan lääkityksen. Sen seurauksena tuli takapakkina maniavaihe, jonka me tällä kertaa hoidimme kotona hänen omasta pyynnöstään.

Nyt hän on ollut tasapainossa ja onnellinen kolmen vuoden ajan. Pojallamme on lääkitys, josta ei ole sivuvaikutuksia. Hän on jo yli kolme vuotta seurustellut mukavan tytön kanssa ja he ovat muuttaneet yhteen. Pojallamme on vielä jonkun verran jäljellä opiskeluista, mutta hän on jo nyt saanut työtä omalta alaltaan ja opiskelut etenevät pikkuhiljaa. Tiedän, että vaikka vielä tulisikin pahenemisvaiheita, tämä ihana ja viisas poika tulee selviämään niistä myös ilman meidän apuamme.

Tyttäremme, joka on nyt 16-vuotias, on iloinen ja terävä lukiolainen, jolla on kavereita ja harrastuksia. Joka päivä saamme illallisella kuunnella ihastuttavia selityksiä hänen päivästään. Olen melko varma, että veljen sairastuminen on voimaannuttanut tytärtämme.

Poikamme sairastuessa pyrimme keskittymään ja huomioimaan myös tytärtämme, vaikka välillä se oli vaikeaa. Kaikki ajatukset meinasivat pyöriä poikamme ympärillä. Kuitenkin otimme aikaa, kuuntelimme tytärtämme ja teimme asioita yhdessä.

Ja sydämeni, joka murtui tyttäreni 12-vuotissyntymäpäivänä, on toipunut, Se on suurempi, sitkeämpi ja voimakkaampi kuin ennen.

Olemme toipuneet koko perhe.”

Maria B.

 

Pin It on Pinterest