Valitse sivu

Sairastuneen ystäväkin tarvitsee tukea

Kun olin yläkoulussa, usealla ystävälläni oli ongelmia mielenterveyden kanssa. Oli masennusta, ahdistusta, maniaa, syömishäiriötä ja itsetuhoisuutta. Tämä kaikki tuntui normaalilta, koska niin monella oli ongelmia. En osannut ajatellakaan millaiselta mahtaa tuntua, jos ei olisi mitään ongelmia.

Parikin ystävistäni joutui tai itse asiassa pääsi osastohoitoon mielisairaalaan. Kävimme katsomassa heitä. Kavereina elimme heidän rinnallaan. Äitini sanoi monesti, että me kaveritkin tarvitsisimme tukea. Tällöin olin itse eri mieltä: nuoruuden voimantunteessa olin varma, että kyllä me pärjätään. ”Ei mun tarvitse puhua tästä kenenkään kanssa.” Jälkikäteen ajatellen olisi ollut tosi tärkeää, että myös meidät kaverit olisi huomioitu. Esimerkiksi koulussa meidän porukka olisi voitu ottaa keskusteluun ja sanoittaa sitä, että myös meille on tukea tarjolla, koska kannoimme suurta huolta ystävistämme. Ystävien ongelmat näkyivät äidinkielen aineissa, välitunneilla, poissaoloina, mutta joko tätä ei tunnistettu tai sitä ei osattu ottaa meidän kanssa puheeksi. Välttämättä meidän vastaanottokaan ei olisi ollut paras mahdollinen, mutta silti sillä olisi voinut olla joku merkitys. Ehkä se olisi auttanut esimerkiksi niissä hetkissä, jolloin ystävä kertoi itsetuhoisista ajatuksistaan itkien. Samalla ystävä vannotti, etten minä vain kerro kenellekään hänen puheistaan. Yritin siis yksin pitää ystävääni elämänsyrjässä kiinni ja koin että minun on pakko luvata pitää tämä salaisuus. Ja liian pitkään sen pidinkin, koska eihän lupausta saa rikkoa.

Miten ystävieni mielenterveysongelmat ovat sitten vaikuttaneet minuun? Koetin olla kovasti ystävieni tukena enkä tunnistanut omia rajojani, myötäelin heidän tunteitaan, ja heidän ollessaan ahdistuneita olin ahdistunut. Jossain vaiheessa ystävien ongelmat tuntuivat liian raskailta, mikä sai ottamaan etäisyyttä heihin. En jaksanut pitää yhteyttä. Pelotti, mitä kaikkea kuulisin, jos soittaisin heille. Tästä taas koin syyllisyyttä. Ajattelin, että minun pitäisi jaksaa olla heidän tukenaan. Välillä olin myös vihainen siitä, mikseivät he parane nopeammin ja miksi heillä tarvitsee olla näin paha olla. En osannut kertoa näistä tunteista ja kokemuksista kavereilleni enkä oikein kenellekään muullekaan. Koin, etten voi enkä halua kuormittaa ystäviäni enää omilla murheillani.

Vasta myöhemmin nuorena aikuisena olen ymmärtänyt, että minulla on oikeus pitää omista rajoistani kiinni. En ole huono ystävä, vaikka en aina jaksa kuunnella toisten murheita. Lopulta olen onnistunut antamaan itselleni luvan voida hyvin ja keskittyä omaan elämääni, vaikka ystävilläni olisi vaikeaa. Aina se ei edelleenkään ole helppoa, jos jokin akuutti hätä tulee. Mutta herkemmällä korvalla osaan kuunnella omaa jaksamistani. Olen ymmärtänyt sen, että jaksan olla parempi ystävä, kun huolehdin omasta jaksamisestani tekemällä itselleni mieluisia asioita. Tähän on auttanut keskustelu, omien vaikeiden kokemuksien läpikäyminen, opiskelu ja luovat harrastukset. Olen myös oppinut kertomaan ystävilleni tunteistani. Yhdessä olemme lopulta todenneet, että kaikki ovat kantaneet huolta toisistaan. Ja oppineet, että suoraan avoimesti puhuminen on helpottanut kaikkien oloa.

Haluan sanoa kaikille niille, jotka kantavat huolta ystävästään: sinäkään et ole yksin. Et ole vastuussa ystäväsi voinnista, voit olla hänen tukenaan, mutta et voi olla hoitaja etkä lääkäri. Opettele antamaan itsellesi lupa voida hyvin ja tehdä sinulle tärkeitä asioita, hae itsellesi matalalla kynnyksellä keskustelutukea. Tämä voi auttaa myös siinä, että ystävyyssuhde säilyy. Yhdessä koetut ja selvityt vaikeudet voivat vahvistaa ystävyyttä syvemmin kuin mikään muu.

Pin It on Pinterest