Itsepäisyys suojeli minua

Verneri eli lapsuutensa ja nuoruutensa mielenterveysongelmien ympäröimänä. Äidin oireilun lisäksi myöhemmin sairastui myös pikkuveli. Lopulta myös Verneri itse ahdistui. Tie rentoon, hyvään oloon on ollut pitkä. Vernerin mielestä jokainen ahdistunut nuori tarvitsee lähelleen kokeneemman ja luotettavan ihmisen muistuttamaan siitä, että tuska voi loppua. Valoa on olemassa.

Olin kaksivuotias, kun vanhempani erosivat. Isä ei ollut läsnä elämässäni. Äiti kasvatti minut ja kaksi vuotta nuoremman veljeni yksin. Äiti oli tanssija, mutta joutui jo varhain luopumaan urastaan selkäongelmien takia. Perheemme talous oli tiukilla. Lisäksi äiti kärsi mielenterveysongelmista.

Joskus olimme äidin ihania enkeleitä, toisinaan äiti taas huusi pari viikkoa putkeen, miten paskoja olimme. Muistan pelänneeni jatkuvasti, milloin äiti taas suuttuisi. En ymmärtänyt, miksi hän oli niin vihainen.

Parhaina hetkinä lapsuudestani muistan tuokiot, jolloin äiti puhui puhelimessa. Ainakin puhelun ajan saatoimme veljeni kanssa luottaa siihen, että äiti oli iloinen ja täysijärkisen oloinen.

1980-luvulla mielenterveyden häiriöistä ei vielä tiedetty kovinkaan paljon. Äiti ei saanut pitkään aikaan diagnoosia, saati apua ongelmiinsa. Äiti oli sellainen kuin oli, ja se elämä oli meille lapsille normaalia. Vasta paljon myöhemmin kävi ilmi, että äiti kärsi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä.

En kuitenkaan nuorena pelännyt, että äiti satuttaisi minua tai hylkäisi meidät. Maaniset vaiheet eivät olleet niin övereitä kuin ne voivat ääritapauksissa olla. Vaikka meillä oli sotkuista, äiti huolehti perustarpeistamme. Hän teki sen tuskansa läpi, uhrasi itsensä meidän puolestamme. Oli meillä lisäksi sukulaisia ja ystäviäkin turvaverkkona.

Kodin ongelmien lisäksi minua kiusattiin. Se oli painajaismaista. Minua muun muassa potkittiin sekä haukuttiin puujalaksi saatuani kuolion lonkkaluuhuni. En tuntenut kaikkia kiusaajiani edes nimeltä. Niin tarhassa kuin koulussakin onnistuin kuitenkin löytämään aina yhden läheisen ystävän, johon tukeutua. Leimauduin vahvasti kulloiseenkin parhaaseen kaveriini. Kaverin kautta tartuin kiinni toisenlaiseen kulttuuriin ja elämään ja sain etäisyyttä omaan perheeseeni.

Koen, että minua suojasi lapsena myös oma luonteeni, tietynlainen itsepäisyys. Minulle on tyypillistä uppoutua itseäni kiinnostaviin asioihin täysillä. Kun ympäröivä maailma unohtuu, olo on hyvä ja turvallinen. Nuorena minua kiinnostivat esimerkiksi tietokonepelit ja radio-ohjattavat autot. Myös pyöräily vei mennessään. Sain jo ala-asteen lopulla törkeän siistin maastopyörän, jolla vetelin aamusta iltaan.

Teini-iässä kuvioihin astui myös musiikki. Vierailin pasuunaa soittavan veljeni bänditreeneissä ja kokeilin trumpettia. Totesin saavani siitä hyvän äänen. Seuraavalla viikolla lainasin ikivanhan torven ja liityin puhallinorkesteriin. Pian osallistuin joka maanantai kolmen eri orkesterin harjoituksiin.

Äiti oli tarjonnut musiikkiharrastusta jo aikaisemmin, mutta olin tapellut vastaan. Äiti ei ollut halunnut pakottaa. Muusikoiden piiristä löysin ensimmäistä kertaa kaltaisiani ihmisiä. Olin ihmeissäni siitä, että ystävät voivat olla tällaisia. Voiko ihmisten parissa tuntea olonsa näin hyväksi?

Lukioaikana lähdin vuodeksi Ruotsiin vaihto-oppilaaksi. Poissa ollessani äiti ”tuli ulos kaapista”. Muutos näkyi äidin ulkonäössä. Hän ajoi tukkansa pois ja alkoi pukeutua eri tavalla. Ajattelin, että hyvä. Tärkeintä oli, että äiti saisi olla onnellinen.
Suomeen palattuani kuitenkin huomasin äidin muuttuneen paljon. Häneen piti oikeastaan tutustua uudelleen. Äidin uusi, voimakas tunne-elämä tuntui meistä pojista vieraalta. Päätimme veljeni kanssa muuttaa pois kotoa.

Pikkuveljeni oli kuitenkin alkanut ahdistua. 16–17-vuotias veljeni lähinnä makasi sängyssään ja tuijotti seinää. Minä pakenin turvaan silloisen tyttöystäväni luo. Lopulta veli joutui sairaalaan. Tila diagnosoitiin ensin virheellisesti masennukseksi. Väärä lääkitys pahensi oireita. Sittemmin diagnoosi oikaistiin: veli kärsi äidin tapaan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä.

Kolme kuukautta veli makasi sairaalassa puhumattomana. Poljin sairaalaan muutaman kerran viikossa. Hieroin veljeni jalkoja. Se oli ainoita asioita, joista hän tykkäsi. Olin varma siitä, että menettäisin hänet. En uskonut, että kukaan pystyisi selviämään tuollaisesta. Mietin, että näinkö tässä elämässä kävikin, tämäkö se meininki oli.

Myös äidin tila heikkeni veljen sairauden myötä. Äiti muuttui vieraaksi. Hän ei reagoinut niin kuin mielestäni olisi pitänyt vaan säntäili eri suuntiin. Jälkeenpäin ymmärsin äidin olleen täydessä paniikissa.

Veljen lamaannus katkesi lopulta sähköhoidolla. Muutos oli maaginen. Jo ensimmäisen hoitokerran jälkeen veli oli kuukausien lamaannuksen jälkeen pystyssä. Alkuun tapasin tosin pumpuli-ihmisen. Kävelyretkellämme sairaala-alueella veli totesi paikan olevan tutun näköinen. Hänellä ei ollut kuitenkaan aavistustakaan siitä, mitä kulman takana mahtoi olla.

Kun veli alkoi toipua, romahdin itse. Ahdistus puski pintaan, kun lieka vihdoin löystyi. Oireet kääntyivät aggression suuntaan. Poljin jalkaa ja heilutin huonekaluja. Pääsin terapiaan, joka lääkehoidon ohella helpotti tilannetta. Terapeutti olisi voinut tosin olla sopivampikin. Nyt ajatellen siinä oli hirveän paljon pelkkää kuuntelua. Liikaa jäi omalle vastuulleni. Ahdistus vaivasi minua jatkossakin.

Kolme ja puoli vuotta sitten minusta tuli isä. Isyys suisti minut, käytännössä isättömänä kasvaneen, vielä kertaluokkaa pahempaan kriisiin. Olin solminut omaan isääni suhteen vasta yli 20-vuotiaana muusikkona – kaveripohjalta. Myös isäni sairasti todennäköisesti kaksisuuntaista mielialahäiriötä.

Oman isyyteni alkumetreillä en osannut tukea elämänkumppaniani. Puolisollani oli eri näkemys siitä, mitä miehen pitäisi olla, kun nainen odottaa ja tulee äidiksi. Vaivuin omaan suojautumismoodiini, tein muista välittämättä asioita, joihin tunsin vetoa. Tällä metodilla selviydyin jotenkin päivästä toiseen. Itsestä ja omista rajoistaan on pidettävä huolta, jotta voi ylipäänsä olla toisten kanssa. Toimintamallini kuitenkin loukkasi läheisiäni.

Hakeuduin uudestaan terapiaan. Nykyinen terapeuttini on terävä ja analyyttinen, aktiviinen ja suorapuheinen. Hän sanoo sellaistakin, mistä en pidä, samaan tapaan kuin hyvä soitonopettaja. Tapaamisia ei tarvita montakaan, jotta olen taas vuoden tai puolitoista selvemmillä vesillä.

Nykyisin olen pienen pojan isä ja voin selvästi paremmin. Oireet ovat aika lailla hallinnassa. Alan olla pikku hiljaa sinut vanhemmuuteni kanssa. Isyys tuntuu luontevalta ja tärkeältä. Poikani on suurimmaksi osaksi hyvällä tuulella, mutta osaa myös kiukutella. Siitä tiedän, ettei hän sinnittele selviytymismoodissa.

Pojalla on elämässään myös paljon muita tärkeitä ihmisiä, esimerkiksi isovanhemmat. Äitini on yksi pikkupojan rakkaista ihmisistä. Elämämme tuntuu nyt hyvältä.

Nuorena sitä saattoi ajatella, ettei joistakin tilanteista tulla ehjänä ulos tai ettei niistä tulla ulos ollenkaan. Nuori on altis omalle nuoruudelleen, ja nuoruudesta pääsee eroon vain ajan myötä. Hyvä kirja, vaikkapa Sinuhe Egyptiläinen, voi tarjota nuorelle perspektiiviä tulevaisuuteen. Toisaalta jokaisen olisi hyvä löytää lähelleen kokeneempi ihminen, johon voi luottaa. Tällainen mentori voi toimia periskooppina, näyttää, mitä siellä toisella puolella, aikuisuudessa, parhaimmillaan odottaa. Sillä silloinkin, kun nuori on ihan varma siitä, että tuska ei voi loppua, valoa on olemassa.