Jotenkin nousin jaloilleni

Katjan lapsuutta ja nuoruutta varjosti epävakaa äiti, jonka mieliala ailahteli yltiöiloisesta ja reippaasta surulliseen, pahantuuliseen ja ilkeään. Katja oppi alistumaan ja mielistelemään pärjätäkseen äitinsä kanssa. Myöhemmin hän yritti paeta tilannetta työntekoon ja juomiseen. Pelkoa, jota Katja koki nuoruudessaan, hän ei ole pystynyt unohtamaan, mutta yhteinen terapia auttoi selvittämään menneitä asioita äidin kanssa ja rohkaisi kertomaan tunteista ja pitämään omia puolia.

Ensimmäiset muistikuvat äidin sairaudesta ovat ajalta, jolloin olin ala-asteikäinen. Muistan, kun äiti kertoi sairaudestaan ja sain käydä vastaanotoilla äidin mukana. Minulle tuli helpottunut olo, kun äidin masentuneisuudelle saatiin syy. Diagnoosi oli kaksisuuntainen mielialahäiriö. Lääkäri piirsi minulle paperille: ”Tässä menee terveen ihmisen mieliala. Äitisi mieliala seilaa yltiöiloisesta, reippaasta ja ahkerasta surulliseen, pahantuuliseen ja ilkeään.”

Välillä kotona oli tosi kivaa ja hääräiltiin kaikenlaista. Joskus taas, kun tulin koulusta kotiin, äiti vain makasi pimeässä asunnossa sängyssä ja nukkui. Jos yritin puhua jotain, äiti ei yleensä vastannut. Uskoin aina, että äidillä on oikeus olla masentunut, olihan äidillä monenlaista harmia. Usein pahanmielen aiheuttaja oli äidin mies, minä, sukulaiset tai jokin asia joka ei ollut mennyt äidin mielen mukaan.

Muistan, että äiti stressaantui laskuista ja siitä, etteivät rahat riitä. Hän soitteli usein eräpäivien siirtoa ja kun se onnistui, hänelle tuli parempi mieli. Loppukuusta maksamattomat laskut aiheuttivat riitoja.

Yritin usein miettiä, miten piristäisin äitiä tai ainakin olla sellainen, ettei äiti suuttuisi. Käyttäydyin kuin sätkynukke: olin äidin kanssa samaa mieltä ja kerroin omia mielipiteitä varovaisesti. Yritin olla aiheuttamatta äidille pahaa mieltä. Äidillä oli tapana sanoa, ettei riitaisena saa mennä nukkumaan. Tunsin surua ja epäonnistumista, kun en saanutkaan äitiä aina hyvälle päälle ennen yötä.

Kun muutimme rivitaloon, ajattelin että nyt alkaa elämä hymyillä. Olihan äidillä nyt pihamaata missä kuopsuttaa. Negatiivinen asenne kuitenkin jatkui.

Parhaiten muistan ajan, kun aloitin ensimmäisen vakavan parisuhteeni. Aluksi äiti oli tosi innoissaan, mutta sitten alkoi alamäki. Olin hänen mielestään liikaa poikaystäväni luona ja halusin kuulemma hylätä äitini. Sekavat uhkailuviestit, joita äiti kirjoitti, olivat kauheimpia. En tiedä kirjoittiko äiti tahallaan epäselvästi, että luulisin hänen olevan lääkkeissä ja saavan minut palaamaan kotiin. Muistan kerran, kun lähdin kotoa poikaystäväni kanssa ja äiti jäi ulvomaan perään. Minua hävetti ja pelotti. Poikaystäväni taisi olla ensimmäinen ulkopuolinen, joka näki äidin sellaisessa tilassa.

Syyslomalla 2009 äiti sekosi täysin. Hän ei päästänyt minua lähtemään kotoa. Aina piti olla jokin pätevä syy lähteä, välillä lähdin salaa. Erityisesti muistiini on jäänyt kerta, kun pakkasin kissani ja osan tavaroistani mukaan. Äiti piilotti autoni avaimet ja kun lähdin niitä etsimään, äiti kaatoi kuumaa kahvia niskaani. Olin paniikissa ja tärisin, kun taistelin avaimet itselleni. Äiti uhkasi tappaa itsensä. Kun pääsin autoon, ajattelin että tehköön vain niin, en halua elää tuollaisen kanssa. Kuitenkin sydämessä oli suuri huoli siitä, että äiti toteuttaisi uhkauksensa.

Kun palasin syyslomalta kouluun, muut kertoivat mitä kivaa olivat puuhanneet. Minun kuulumiseni olivat toisenlaisia. En pystynyt edes valehtelemaan mitään, vaan aloin suoraan itkeä. Opettajani otti asian vakavasti ja järjesti minut terapeutin puheille. En kuitenkaan käynyt siellä montaa kertaa. Tuntui, ettei terapeutin kanssa synkannut ja että tarinani oli hänelle liian laimea.
Osasta tapahtumista minulla on vain hatarat muistikuvat. Tuntuu, että unohtaminen on luonnon keino suojata itseä, että pää pysyy kasassa.

En ole varma missä vaiheessa meillä kävi ambulanssi. Soitin sen, koska äiti kertoi ottaneensa yliannostuksen lääkkeitä. Muistaakseni syynä oli se, että äidin miehellä oli joku toinen nainen. Kun ambulanssi saapui, äidillä ei ollutkaan mitään hätää. Hän sai vakuutettua ambulanssikuskit uskomaan, että minä olin keksinyt koko jutun. Tiesin että äiti olisi tarvinnut hoitoa, mutta kukaan ei auttanut, enkä uskaltanut sanoa mitään ambulanssikuskeillekaan. Heti kun ambulanssi oli lähtenyt pihasta, sain kuulla kuinka naapurit juoruaa kun ambulanssi kävi. Enhän minä tiennyt mitä muutakaan olisin tehnyt.

Toisen kerran soitin ambulanssin, kun äiti kertoi taas ottaneensa yliannostuksen. Syytä en muista. Itkin sohvan edessä ja hoin äidille että älä kuole. Vielä nytkin muistan sen olon kurkussa. Silloin äiti vietiin terveyskeskukseen, josta hän sai lähetteen akuutille. Minä ja poikaystäväni veimme hänet. Kotiin palatessani olo tuntui helpottuneelta. Äiti oli hoidossa ja tulevaisuus näytti taas vähän toiveikkaammalta.

Hoidin kotia ja koiraamme viikon, kunnes tuli tieto, että äitiä oltiin laittamassa viikonloppulomalle. Kieltäydyin. En halunnut äitiä kotiin. Vihdoinkin minulla oli siellä hyvä olla ja kukaan ei painostanut ja piinannut. Sain olla toisenkin viikon yksin. Sairaalajakson jälkeen äiti sai uuden diagnoosin: epävakaa persoonallisuushäiriö.
Muistan sen puristuksen tunteen kurkussa, kun äiti oli saanut mieleni pahaksi. Muistan ne silmät aamulla joita yritin jääpaloilla saada laskemaan. Pelkään sitä tunnetta edelleen.

Seuraavana keväänä valmistuin ravintolakokiksi. Vihdoin minulla oli ammatti ja sain töitä. Tein niin paljon töitä, etten ehtinyt paljoa äidillä käydä. Se oli yhdenlainen pakokeino. Otin kaikki vuorot mitä annettiin, eihän minulla ollut mitään muuta kuin poikaystävä, joka oli mukava vain lauantai-iltaisin humalassa ollessaan. Joskus äiti mainitsi, että käytän liikaa alkoholia. Hän oli varmaan oikeassa, mutta minulle se oli mukavampaa, kuin äidin luona oleminen. Meillä oli äidin kanssa kaikki selvittämättä.
Aloitin työt lounasravintolassa syksyllä 2010. Vastuu oli minulle liikaa liian nopeasti ja voin mieleltäni huonosti. Kävin muutaman kerran puhumassa terapeutille, mutta turhaan. Terapeutti vain moitti työnantajiani ja sanoi ettei alaisia voi kuormittaa noin. Päätin selvitä itse omasta työtaakastani.

Vuonna 2011 kroppani alkoi oireilla, tein kolmea työtä ilman vapaa-aikaa. Jos vapaa-aikaa oli, join pääni täyteen ja nollasin. Ensin minulle tuli pusutauti, joka kesti koko ensimmäisen kesälomani. Olin taudin jälkeen ihan poikki, mutta jaksoin silti vielä hetken. Keväällä 2012 ranteeni sanoivat sopimuksensa irti ja jouduin leikkaukseen. Sairausloman jälkeen olin kuukauden töissä ja minut irtisanottiin. Olin juuri sitä ennen ostanut rivitalo-osakkeen ja ”asettunut” aloilleni. Aluksi minut valtasi kauhea olo. Ajattelin, että maailma kohtelee minua paskasti. Jotenkin kuitenkin nousin jaloilleni ja sain töitä samalla viikolla, kun minut sanottiin irti.

Samoihin aikoihin aloitin myös terapiakäynnit äidin kanssa. Käyntejä oli usein ja se oli hyvä. Asiamme alkoivat järjestyä, koska molemmat kertoivat rehellisesti mitä tunsivat. Minulla ei ollut mitään menetettävää ja myös terapeutin puheista ymmärsin, että nyt tai ei koskaan pitää puhua ja selvittää asiat. Uskalsin ensimmäistä kertaa sanoa äidille, mikä hänen käytöksessään ärsyttää, ainakin terapiakäynneillä. Samaan aikaan äiti aloitti DKT-terapiassa (dialektinen käyttäytymisterapia). Hän sai tietoisuustaitoja käyttöönsä ja opetteli niitä. Yhteisen terapian avulla opimme puhumaan ja keskustelemaan myös kahdestaan.

Nykyäänkin välillä tulee tilanteita, että on pakko riidellä, että asiat saadaan selvitettyä. Olen nyt rohkeampi ja itsevarmempi. Uskallan sanoa äidille, jos joku ärsyttää, ilman että joutuu pelkäämään, että äiti taas masentuu ja alkaa rypeä itsesäälissä. Monesti äiti kiittää jos olen huomannut asioita, joissa tarvitaan näitä opittuja tietoisuustaitoja. Äiti on paljon mukavampi, kannustavampi ja häneltä voi kysyä neuvoa. Nykyään äidille voi myös kertoa arkoja asioita ilman että hän vähättelee niitä. Hän on aidosti kiinnostunut jutuistani ja hyvinvoinnistani. Saan olla ylpeä äidistäni monella tapaa.
Nyt minulla on sellainen unelmaäiti, joka ei tyydy keskinkertaiseen, haluaa ottaa haasteita, on pirteä ja jonka seurassa viihdyn. Ymmärrän nyt miksi äiti on käyttäytynyt lapsuudessani edellä mainitusti, enkä ole katkera.

Ihmisillä voi olla erilaisia sairauksia, omalla äidilläni epävakaa persoonallisuushäiriö. Olen oppinut paljon ja arvostan elämääni entistä enemmän. Ilman kaikkea tapahtunutta en olisi tällainen kuin nyt olen. Olen kääntänyt vaikeat ajat voimavaroikseni ja pienet vastoinkäymiset eivät enää niin hetkauta kun tietää, että pahemmastakin on selvitty. Olen edelleenkin hyvin vietävissä ja alistuva, mutta tiedostan sen itse. Ja osaan olla myös kovapäinen ja kieleni saattaa olla joskus vähän liiankin terävä – kiitos taustani.

– Katja 24v