Mielenterveysomaisena työelämässä

Kun mieheni sairastui psyykkisesti, tilanne muuttui nopeasti. Hän alkoi oireilla niin paljon, ettei enää voitu puhua normaalista elämästä. Puoliso menetti työpaikkansa, koska ei ollut enää työkykyinen. Sovimme, että haemme terveydenhuollon ja ammattiauttajien kautta apua. En itse ottanut hoitajan tai huolehtijan roolia, vaan pyrin olemaan vain ihan tavallinen puoliso. Myöhemmin mieheni oli aika ajoin sairaalahoidossa. Saimme apua terveydenhuollon puolelta, mutta kaikesta huolimatta aloin itsekin masentua.

Työssäni olin koko päivän tiiviisti tekemisissä toisten ihmisten kanssa. Tein koulutustani vastaavaa kokopäivätyötä opetusalalla. Ajattelin, että työn sisällön piti olla itselle antoisaa. En kuitenkaan kokenut olevani itselleni sopivassa työpaikassa, joten hakeuduin muualle melko erilaiseen työpaikkaan. Alussa uusi työ oli hyvin motivoivaa, mutta sitten työ alkoi tuntua epämieluisalta. Työn arkeen oli tullut joitakin muutoksia, mutta yleisesti ottaen tunsin olevani väärällä alalla. Voi myös olla, että olin niin masentunut, että ihmissuhdekeskeinen työni olisi vaatinut enemmän energiaa ja hyvää mieltä kuin pystyin antamaan. Työnantaja oli kyllä ymmärtäväinen. Esimies ja työkaverit tiesivät mieheni sairaudesta ja suhtautuvat asiaan luontevasti. En pyytänyt lyhennystä työaikaan tai työtehtävien helpottamista, koska en kokenut niitä millään lailla tarpeellisiksi, eikä tällaisia tarjottukaan. Niin kauan kuin työn sisältö oli mielekästä, se oli voimavara.

Töissä sain aikaiseksi kaiken sen, mitä pitikin. Olin työntekijä, joka täytti odotukset ja teki työnsä tyydyttävästi, mutta oloni ei vastannut suoriutumista. Töihin lähtö alkoi tuntua hyvin raskaalta, joten päätin hakea sairaslomaa. Sain sitä noin pari viikkoa ja se auttoi sen verran, että jaksoin taas pari kuukautta. Sitten hain taas sairaslomaa ja sain sitä muutaman viikon. Sen jälkeen jaksoin töissä vielä yli puoli vuotta, mutta aloin hakea työpaikkaa aivan eri alalta. Muutin toiselle paikkakunnalle yksin sillä ajatuksella, että mies muuttaisi perässä sitten, kun olisi tervehtynyt sen verran, että kotielämä voisi sujua tasapainoisesti. Erilleen muuttaminen auttoi minua psyykkisen terveyden ja työkyvyn säilyttämisessä.

Olin toivonut työnohjausta, joka olisi varmasti auttanut työssä jaksamisessa, mutta pyörät pyörivät sen verran hitaasti, että se saatiin järjestymään työyhteisössä vasta sitten, kun työpaikkani oli jo vaihtumassa. Entisessä työpaikassa kaikista parasta tukea olivat läheiset suhteet työtovereihin, hyvä työilmapiiri ja työtoverien ymmärtäväisyys. Tiesin, että he tiesivät tilanteeni, vaikka arjessa puhuin tilanteestani vain vähän. Koin tarkemman perhetilanteeni yksityisasioikseni, joita työtoverien kanssa ei tehnyt mieli pohtia. Suuri merkitys oli myös sillä, että sairaslomiini suhtauduttiin ymmärtäväisesti. Ei tullut lisätaakkaa siitä syyllisyydestä, että jouduin olemaan poissa työstä ja minulle jouduttiin hankkimaan sijainen. Kun vaihdoin työpaikkaa, uudet työtoverit eivät olleet yhtä läheisiä, enkä halunnut kertoa kuin parille lähimmälle työkaverille, että mieheni oli psyykkisesti sairas. Työtoverit olettivat, että perhekuvioni ovat ihan tavanomaiset, ja välillä tunsin eläväni kuin kaksoiselämää, työroolissani ja mielenterveysomaisen roolissani. Työ sujui kuitenkin hyvin, eikä sairaslomiakaan enää tarvittu.

Välillä hain ja sain keskusteluapua yleisen terveydenhoidon kautta. Eniten sain apua psykoterapeutin kanssa käymistäni keskusteluista sekä psykologisen vyöhyketerapian hoidoista. Hoitokäynneillä hoidettiin sekä kehoani että mieltäni. Olen sitä mieltä, että yleensä kannattaa puhua asioistaan ja vaikeuksistaan, sillä siitä on apua käsittelyssä ja samalla hyvinvoinnissa ja työssä jaksamisessa. Kävin Omaiset mielenterveystyön tukena -järjestön omaisten omaisneuvojalla ja parissa eri vertaisryhmässä. Ne olivat hyviä kokemuksia.

Myöhemmin määräaikainen työsuhteeni loppui ja eri vaiheiden kautta hakeuduin opiskelemaan uutta, itselleni soveltuvaa alaa, jossa voin tehdä töitä ihmisten hyvinvoinnin parissa. Olen lähiaikoina aloittamassa uutta elämänvaihetta uudessa ammatissani ja uskon, että minulle tulee olemaan hyötyä kaikesta, mitä elämäni aikana kokenut ja oppinut. Koska työ vie eniten aikaa arjesta, minulle on hyvin tärkeää, että työ on mielekästä ja itselle sopivaa. Työn sisällön on oltava antoisaa, kun voimaa ei saa perhe-elämästä. Voimavaroinani ovat kaiken aikaa olleet myös säännölliset harrastukseni. Olen valinnut harrastuksia, joissa tapaan ihmisiä ja saan toteuttaa itseäni, liikkua, laulaa ja oppia uutta.

Psykologinen tieto on tullut minulle tärkeäksi. Uskon, että kaikki hyötyisivät siitä, että psykologinen tieto ja tieto psyykkisistä sairauksista leviäisivät paremmin. Mielenterveysomaisia helpottaisi, jos voisi kertoa jokaisella työpaikalla avoimesti, että omaisella on psyykkinen sairaus ja mitä se puolestaan tarkoittaa. Työelämässä ja elämässä yleensäkin on huomioitava se, että jokaisen tilanne on hyvin yksilöllinen. Jokaisella on omanlainen elämänsä, joten työnantaja tai terveydenhuoltoalan ammattilainen ei voi tietää kysymättä ihmiseltä itseltään, millaisia asioita hänen tukemisekseen tarvitaan.

– Nimimerkki Kukka