Valitse sivu

Rakkaus ei katoa

Äidin sairastuminen ajoittui keskelle Hannan teini-ikää. Sairauden ahdistavuus tuntui silloin loputtomalta. Oli vaikea hyväksyä, että asiat eivät enää olleet niin kuin ennen. Myöhemmin Hanna sairastui myös itse ja kokee nyt ymmärtävänsä äitiä paremmin. Sairaus veti heidät vuosiksi erilleen mutta rakkaus äitiä kohtaan ei koskaan kadonnut.

Lapsena rakastin jouluja. Aluksi varmasti lahjojen takia, mutta myöhemmin jouluverhojen vuoksi. Rakastin keittiön ikkunaan laitettua jouluista kappaa ja salusiinia, joka symboloi minulle silloin ja vielä nytkin sitä ihanaa perheidylliä, jonka joulu voi tarjota. Joulua valmistelevan äidin ja ne verhot muistan toivottavasti lopun elämääni. Idylli särkyi viime vuosituhannen viimeisinä vuosina, kun äitini sairastui psyykkisesti. Hän masentui, myöhemmin puhkesi kaksisuuntainen mielialahäiriö. Minusta tuli mielenterveyskuntoutujan lapsiomainen, mutta en tiennyt sitä silloin. Ihmettelin vain mitä sille perhe-elämälle tapahtui, jota olin lapsuudessani elänyt.

En muista missä vaiheessa tajusin, ettei äidin kohdalla kaikki ole hyvin. Hän oli passiivinen, väsynyt ja makasi sängyssä yhtä pistettä tuijottaen. Jossain vaiheessa minun oli pakko hyväksyä, etteivät asiat olleet niin kuin niiden kuuluisi olla. Näistä oireista kului kuitenkin vuosia ennen kuin äitini lopulta saatiin lääkäriin ja avun piiriin. Äitini sairastuminen ajoi perheemme kaaokseen. Idyllisen lapsuuden tarjonnut henkilö muuttui passiiviseksi, liikkumattomaksi haamuihmiseksi – irvikuvaksi aiemmasta itsestään. Silloin hirvittävän helpottavaksi asiaksi osoittautuivat ovet, joiden taakse pystyin sulkemaan ahdistavan todellisuuden, ajattelemaan hänet ikään kuin ulos elämästäni. Filosofian tunnilla pohdittiin oliko suljetun oven takana huonetta oikeasti ollenkaan, kun sitä ei nähnyt. Ajatus kuvasi hyvin toivettani päästä äidin sairautta pakoon.

Äidin sairauden lisäksi omilla kantapäilläni seurasi oma sairauteni. Olimme äidin kanssa alkaneet oireilla suunnilleen samaan aikaan omilla tahoillamme: hän keski-iän kynnyksellä, minä varhaisessa teini-iässä. Psyykkinen kuormitus ylitti meillä molemmilla melko nopeasti voimavarat. Masennuimme. Äidin sairaus on vaikuttanut omaan psyykkiseen oireiluuni ja sairauteeni, mutta missään nimessä äiti ei minun sairauttani aiheuttanut. Vaikka hän ei olisi sairastunut, olisin minä todennäköisesti sairastunut. Oman elämäni kokemukset olisivat varmasti yksinkin riittäneet hyvin. Ehkä mielialaoireiden puhkeaminen olisi venynyt myöhemmäksi, ehkä ne olisivat helpommat, mutta varmasti ne olisivat tulleet.

Sairastamamme mielialahäiriö on perinnöllinen. Osa sairastuneen jälkikasvusta saa sen, valtaosa ei, mutta minä satuin saamaan. Se on vaikuttanut suhteeseemme uniikilla tavalla: ymmärrämme toisiamme paremmin kuin aiemmin. Olemme ikään kuin samassa veneessä sen sijaan että ajelehtisimme erillämme toisistamme. Minun sairauteni on ollut helpompi kuin hänen, mutta koen, ettei suhteemme olisi voinut vaikeiden vaiheiden jälkeen eheytyä niin hyväksi kuin se on nyt, ilman yhteistä sairauskokemusta. Ymmärryksen olisi voinut saada varmasti muutenkin, mutta meitä kahta tämä on auttanut.

Aikuisena minun on ollut helppoa ajatella miten äidin sairauden vaikeimmat vaiheet, sellaiset joissa suhteemme oli todella ongelmallinen, kestivät vain hetken aikaa, muutaman vuoden verran. Silloin nollapisteessä, keskellä teini-ikää, se tuntui loputtoman pituiselta. Etenkin, kun kotoa ei päässyt juuri minnekään. Raskaimmilla masennusvaiheillani olin hyvin erakoitunut. Olimme ikään kuin yhteiseen aitaukseen laitetut, emmekä päässeet eroon toisistamme. Konfliktit olivat väistämättömiä. Mutta niiden vastapainoksi oli myös paljon hyviä hetkiä: äiti tuki minua jäädessäni lukioiässä ensimmäiselle sairaslomalle ja lopettaessani lukion muutaman kuukauden sairasloman pääteeksi.

Puhuessani äidistäni ja hänen sairaudestaan puhun usein myös omasta sairaudestani. En syytä äitiä omasta sairaudestani. Koen, ettei sitä olisi voitu mitenkään välttää. En tiedä olisiko suhteemme kuitenkaan voinut tiivistyä yhtä hyväksi, ellemme ymmärtäisi toisiamme. Olen uuden yhteyden saamisesta valtavan kiitollinen. Sairaus vetää ihmiset erilleen, mutta erilleen vetäytyneet voivat saada taas toisistaan kiinni. Rakkaus ei katoa. Hän on minun äitini. Minulle tavattoman rakas.

– Hanna 28v

Pin It on Pinterest