“En usko, että yksin pärjäämisellä ja sinnittelyllä voittaa yhtään mitään”

Muusikko Mikko Kuustoselle mielenterveysasiat ovat sydämen asia: hän puhuu ja luennoi niistä mielellään.

Hän on kuitenkin varovainen sen suhteen, ettei puhu mielenterveydestä jonkinlaisena projektina, joka alkaa elämän synkimmästä hetkestä ja päättyy tervehtymiseen. Sellaiseen ihminen on hänen mielestään aivan liian monimutkainen olento.

Sen sijaan Kuustonen haluaa muistuttaa, ettei ihminen ole koskaan vain joko iloinen tai surullinen, onnellinen tai masentunut. Hän voi olla kaikkea mahdollista samaan aikaan.

Kuustonen on kertonut usein hirtehistä esimerkkiä siitä, miten samaan aikaan, kun hän sai kuulla tulleensa valituksi vuoden positiivisimmaksi suomalaiseksi, käteen oli lykätty masennuslääkeresepti.

– Moni loukkaantui, kun kerroin, miten huono olo minulla itse asiassa silloin oli. Mutta juuri tämä on mielestäni se pointti: julkisuudessa oleva työminäni on osatotuus. Minulla mahtuu aivan hyvin samaan päivään paljon hervotonta naurua sekä käpertyminen sikiöasennossa pimeään huoneeseen.

Hän kuitenkin pitää itseään loppujen lopuksi positiivisena ihmisenä.

– Kiinnitän huomiota enemmän mahdollisuuksiin kuin epäonnistumisiin ja pyrin pitämään toivoa elossa myös itseni tähden.

 

MIKKO KUUSTONEN SYNTYI vuonna 1960 iäkkäiden vanhempien iltatähdeksi.

Hänen vanhempiensa tausta oli traumaattinen: Mikon isä oli yli viisi vuotta rintamalla, ja äiti oli huutolaislapsi.

– Molemmat asiat olivat perheessämme vaikenemisen asioita.

Kuustosen vanhempien ikäpolvella oli kuitenkin tehtävä: se rakensi sotien jälkeistä Suomea. Trauma selätettiin työnteolla ja katse pidettiin tiukasti tulevassa. Palkitsevuutta toi se, että yhteiskunta muuttui ja meni eteenpäin omien silmien alla.

Kansakunta ”selvisi” sodanaikaisista traumoista työtä tekemällä; maa nousi jaloilleen ja vaurastui ennennäkemättömän nopeasti. Alkoi kaupungistuminen sekä elintason ja koulutustason nousu.

– Näin jälkeenpäin ajateltuna tuo sukupolvi, jos mikä, olisi tarvinnut terapiapalveluita. Vaikenemisesta tehtiin taidetta ja sisu mitattiin hiljaisuudella, Kuustonen sanoo.

Kuustosella on useita sisaruksia. Heidän kauttaan hän on nähnyt sekä vanhemmilta opittuja malleja että korjausliikkeitä. Itse hän kuuluu korjausliikeläisiin – ainakin sen suhteen, että ei ole vaiennut.

– Olen perheen nuorin lapsi ja koen syntyneeni hieman helpompaan maailmaan kuin vanhemmat sisarukseni. Esimerkiksi vanhin veljeni on syntynyt juuri ennen sotia.

Kuustonen sanoo, ettei ole koskaan syyttänyt vanhempiaan heidän vaikenemisestaan. Lähinnä surrut sitä, miten vaativa heidän osansa on ollut.

Eikä maailma tietenkään ollut valmis Kuustosen omassakaan nuoruudessa.

– Jos mietin mielenterveyden kannalta esimerkiksi seksuaali-identiteetin pohdintaa, 1970-luku oli menneestä hippikaudesta huolimatta melko ahdasta aikaa. Homoseksuaalisuuden kriminalisointihan poistettiin vasta tuolloin. Asennemuutokset ovat usein piinallisen hitaita ja tarvitaan myös ylilyöntejä keskustelun tuulettamiseksi.

 

 

ILMAPIIRIN HENKINEN MUUTOS oli kuitenkin vääjäämätön.

– 1980-luku toi mielenterveyttä tuoreemmin julkiseen keskusteluun. Muistan lukeneeni esimerkiksi Sex Pistolsin basistin Sid Viciousin tyttöystävästä Nancy Spungenista kirjoitetun kirjan, Nancy. Teemat liittyivät addiktioihin ja mielen järkkymiseen, ja opuksesta tuli pieni sukupolvi-ilmiö. 1990-luvulta muistan Harri Sirolan Image-lehteen kirjoittaman jutun masennuksesta. Se palautuu mieleeni usein vieläkin.

Muita Kuustoselle tärkeitä julkisia ulostuloja ovat olleet teatteri- ja televisio-ohjaaja Neil Hardwickin teos Hullun lailla sekä kirjailija-teatterintekijä Juha Hurmeen kamppailu terveytensä kanssa.

– Kaikenlaisen taiteen merkitys mielenterveysasioiden käsittelyssä ja toipumisessa on suunnattoman iso.

Avoimen linjan on valinnut myös Kuustonen.

Hän on antanut useita haastatteluita muun muassa raitistumisestaan ja terapiassa käymisestään sekä liittänyt mielenterveyden teemoja myös yritysvalmennuksiinsa.

– En ajattele mielenterveyttä ongelmien vaan niiden hoitamisen kautta. Haluan tajuta, miksi käyttäydyn, kuten käyttäydyn. Siksi haluan puhua mielenterveydestä samalla tavalla kuin puhun lenkkeilystä ja taiteesta – että se muuttuu iän myötä koko ajan isommaksi ja tärkeämmäksi asiaksi ja siitä on välttämätöntä pitää huolta.

Kuustosen alanvalinta on osoittautunut suojaavaksi tekijäksi. Hän sanoo, että työympyröissä ympärillä on aina ollut ihmisiä, jotka ovat paitsi oireilleet myös hoitaneet itseään ja osanneet pyytää apua, kun siihen on ollut tarvetta.

– On hyvin onnekasta, että olen ajautunut tekemään töitä taiteen parissa. Taidetta tekevät ihmiset ovat usein herkkiä, ja omasta voinnista puhutaan aika avoimesti.

Mielenterveysongelmien yhteiskunnallisen stigman heikentämisen kohdalla myös medialla on iso rooli. Media voi pitää asioista esillä ja kirjoittaa mielenterveysongelmista. Samalla se antaa lukijoille, katsojille ja kuulijoille mahdollisuuden ymmärtää asioita ja ihmisiä.

Kuustonen sanoo, ettei avoimuudesta sinänsä ole ollut hänelle mitään hyötyä, mutta jos työ on julkista, sitä on vaikea tehdä, jos iso osa persoonaa ja siihen liittyviä asioita on piilossa.

– Avoimuuden haitat ovat hyvin pienet. Välillä tulee väärinkäsityksiä, joita sitten joutuu oikomaan. Jotkut ihmiset esimerkiksi kuvittelevat tuntevansa minut sen perusteella, että ovat lukeneet lehdestä haastattelujani ja katsoneet televisio-ohjelmia, joissa olen mukana.

Julkinen kuva ei kuitenkaan koskaan ole koko totuus. Kuustonen huomauttaa, että siihen ei myöskään saa alkaa uskoa itse.

– Siksi on tärkeää pysyä itse kartalla ja määritellä omat reimarinsa, eli ne merkit, joiden mukaan voi arvioida itseään. Aika usein totumme määrittelemään itsemme työjuttujen kautta. Loppujen lopuksi sillä voi olla todella vähän tekemistä sen suhteen, miten arjessa voimme.

Yhden ison merimerkin Kuustonen mainitsee: äidin kuoleman. Mikko oli tuolloin 16-vuotias.

– Äitini kuoli syöpään ja jäin kahdestaan vanhan isäni kanssa. Muistan, miten ensimmäinen ajatukseni oli, että en voinut pelastaa äitiäni. Sellainen on vaikuttanut omaan suorittamiseen ja teema nousee esiin hyvinkin usein esimerkiksi kehitysyhteistyön hankkeita tehdessäni.

 

MIKKO KUUSTONEN ON MYÖS KÄÄNTYNYT tietyissä elämäntilanteissa ammattiauttajien puoleen. Hän on käynyt terapiassa parinkymmenen vuoden ajan. Raitistumisen aikoihin vuonna 2004 hän kävi myös Myllyhoidon, joka on kuukauden pituinen päihdekuntoutus.

– Joskus tilanteen selkiyttää ulkopuolinen apu, mutta oikean terapeutin valinta kannattaa ottaa tosissaan. Itselläni on ollut kylmän viileitä ja pragmaattisia terapeutteja sekä empaattisia rinnalla kulkijoita, joiden kanssa on naurettu ja itketty. Parhaimmillaan terapeutti auttaa näkemään ison kuvan ja auttaa ydintunteiden tunnistamisessa – eli siinä, mitkä ovat ne omat tavat reagoida ja mistä triggereistä tilanteet kärjistyvät. Oma ymmärrys ei aina yllä riittävän pitkälle.

Toisinaan solmut ovat auenneet ystävien kanssa keskustelemalla.

– En usko, että yksin pärjäämisellä ja sinnittelyllä voittaa yhtään mitään. Uskon rehelliseen keskusteluun ja jakamiseen. Yleensä puhuminen itselle vaikeista asioista myös parantaa ihmissuhteita. Onneksi omassa sukupolvessa on tapahtunut iso muutos tämän asian suhteen, ja seuraavilla muutos on vieläkin merkittävämpi.

Mielenterveyden ylläpitoa on ollut myös sen opetteleminen, että arkea ei tarvitse suorittaa eikä siitä ole järkeä vaan suoriutua voidakseen relata lomalla.

Mikko kertoo työskennelleensä pitkään niin, että ensin huhkittiin jokin projekti valmiiksi kaiken muun elämän ollessa pausella ja sen jälkeen palauduttiin makaamalla kuukausi jossakin päin Thaimaata.

– Nyt ajattelen tuosta elämäntyylistä, että hohhoijaa… Olen yrittänyt opetella nauttimaan arjesta niin, että normaalit askareet ja päivien rytmi tuovat merkitystä. Ja ehkä hyväksyn paremmin myös joutilaisuuden arvon.

Mikko sanoo, että häntä naurattaa aina muisto ensimmäisestä etelänlomasta uuden vaimonsa Hanna Brotheruksen kanssa.

– Puolisoni on äärimmäisen toimelias neljän lapsen äiti eikä rantalomailu kuulunut hänen maailmaansa. Kun kysyin lomakohteessa, otetaanko aurinkotuolit, Hanna kysyi, miksi. Hän ei voinut tajuta, että pysähtyisimme varjon alle paikassa, joka oli täynnä nähtävää. Ja niinpä jatkoimme matkaa.

 

 

NYKYÄÄN MIKKO HUOLEHTII VOINNISTAAN reagoimalla muun muassa kehonsa viesteihin. Hänen kokemuksensa mukaan se viestii myös mielen voinnista.

– Kroppa on usein fiksumpi kuin mieli. Jos tunnen, että voin huonosti, pohdin, mistä se kertoo. Niihin viesteihin on kokemukseni mukaan pakko reagoida.

Mielenterveydestä huolehtiminen on pieniä arkisia asioita: fyysinen liike, keskustelut ja hyvä uni.

– Unen suhteen olen kääntänyt rytmiäni tietoisesti. Aiemmin saatoin mennä arkisinkin nukkumaan vasta kahden aikoihin yöllä. Nyt olen hilannut nukkumaanmenoajan puoli yhteentoista.

– Toinen asia, jonka olen ihan kantapään kautta oppinut, on se, että ystävyyssuhteista kannattaa pitää huolta. Kun elämässä on hyvä vaihe, kavereita riittää ympärillä, mutta kriisin tullessa ei välttämättä tiedäkään, kenelle soittaa. Siksi olen opetellut pitämään paremmin yhteyttä ystäviini ja olen pyrkinyt tapaamaan heitä myös pandemia-aikana.

Mutta mitä jokainen voisi elämässään tehdä oman mielenterveytensä eteen? Tai saada selville, mitä ympärille oleville kuuluu?

Kuustosen mukaan ihan vaikka hidastamalla hetkeksi.

– Haluaisin vähän ravistella sitä mitä kuuluu -kysymystä, johon aina vastataan, että ihan hyvää. Kysymys on iso ja tärkeä. Seuraavan kerran kun joku kysyy kuulumisia, kysy vastapalloon, että juteltasko hetki.

TEKSTI Laura Koljonen
KUVAT Marika Finne