“Kenenkään ei tarvitse olla hahmoton tukipilari”

Biisi on kaikkea muuta kuin leppoisa:

 

kätkin jonnekkin sen toivon et tää hoituu

mut jossain se kytee ja vielä se roihuu

ei se täysin tukahdu ei sitä voi tappaa

vaik joka aamu päätä seinään mä hakkaan – –

 

Vuosi sitten julkaistu kappale on nimeltään Hajoaa ja se kertoo siitä, millaista on katsoa vierestä rakkaan ihmisen tuskaa voimatta tehdä asialle juuri mitään.

Kappaleen on tehnyt artisti F. Hänen oikea nimensä on Fanni Sjöholm ja hän tuntee biisinsä todellisuuden.

 

Musiikkia työkseen tekevä Fanni Sjöholm on myös mielenterveysomainen ja FinFamin suojelija.

 

– Paitsi, että mielenterveysomaisia ei ole. Ja tällä tarkoitan sitä, että he ovat näkymättömiä, Fanni sanoo.

 

Hänen mielestään mielenterveysomaisten asemasta puhutaan – jos mahdollista – vielä vähemmän kuin mielenterveysongelmista. Fanni sanoo kuulleensa määritelmän mielenterveysomainen ensimmäistä kertaa silloin, kun lupautui FinFamin suojelijaksi.

 

– Tämä vakanssi on mulle vähän niin kuin diagnoosi. Se myös antaa oikeuden tuntea ärsytystä ja väsymystä ja ahdistusta siitä, ettei elämä ole sellaista kuin sen toivoisi olevan.

 

Fannille on tärkeää tietää, ettei hän ole yksin.

 

– Kun läheiseni sairastui, minusta tuntui, ettei kukaan muu ole kokenut mitään tällaista. Nyt, kun sairaus on jatkunut kymmenen vuotta, huomaan, että ympärilläni on vaikka kuinka paljon samassa tilanteessa olevia.

 

 

Fanni kasvoi nelihenkisessä perheessä, Turussa.

 

– Lapsuus oli onnellinen ja perheessämme on aina oltu todella läheisiä. Ehkä juuri siksi oli niin iso järkytys, kun perheenjäseneni sairastui anoreksiaan ja masennukseen. Kun diagnoosi tuli, ajattelin, että eihän meidän perheessä tapahdu tällaista. En ollut osannut ajatella, että jatkuva urheilu ja ruoan kanssa pelaaminen olisivat olleet oire vakavasta psyykkisestä sairaudesta.

 

Perheenjäsenen syömishäiriödiagnoosin aikoihin Fanni oli 17 ja eli omien sanojensa mukaan teini-iän maksimivaihetta. Maailma oli avoin ja hän halusi tehdä ja mennä. Kotona oli toinen todellisuus: jatkuva huoli ja tuska itselle rakkaan ja tärkeän ihmisen vakavasta sairaudesta ja käpertymisestä.

 

– En osannut olla. En itkeä enkä nauraa. Kuvittelin, että se on vaihe, ja odotin, milloin se menee ohi.

 

Mutta syömishäiriö ei ollut menossa mihinkään. Fanni sanoo olevansa iloinen siitä, että diagnoosin jälkeen tilanteeseen saatiin ulkopuolista apua ja perheenjäsen suostui hoitoon.

 

– Me emme tienneet sairaudesta mitään! Syömishäiriöllä tuntuu olevan mediassa vain yhdenlaiset kasvot ja ne ovat sairaalloisen laihan teinitytön kasvot, vaikka sairaus on nimenomaan pään sisällä eikä tietty painoraja. Syömishäiriötä voi sairastaa minkä ikäinen ja kokoinen ihminen tahansa.

 

Syömishäiriöliiton mukaan ”yhteistä kaikille syömishäiriöille on tyytymättömyys omaan kehoon, kelpaamattomuuden ja arvottomuuden tunteet sekä ajatukset, ettei ansaitse ruokaa, hyvinvointia, lepoa tai mitään muuta hyvää itselleen”.

 

Sairaudella on monta muotoa – yhteistä on, että jokaiseen muotoon liittyy voimakas ahdistus. Anoreksiassa eli laihuushäiriössä henkilö rajoittaa syömisiään. Bulimiassa eli ahmimishäiriössä syömistä rajoitetaan voimakkaasti, ja kun se ei loputtomiin onnistu, ahmintaa seuraa oksentaminen ja / tai paastoaminen. BED:issä eli ahmintahäiriössä hallitsematonta ahmintakohtausta seuraa suuri ahdistus.

 

Fannin perheessä jokainen suhtautui sairauteen omalla tavallaan. Yhteistä oli, että kaikki yrittivät ratkaista tilannetta.

 

– Teimme varmasti kaikki virheet, mitä syömishäiriötä sairastavan kohdalla voi tehdä. Kuvittelimme, että tilanne ratkeaa sillä, että jämäkästi teemme selväksi, että nyt vaan alat syödä. Mutta syömishäiriö on sen laatuinen sairaus, että se kyllä löytää keinot.

 

Fannille vaikeinta oli luottaa sairastuneeseen. Hyvät ja huonot jaksot vaihtelivat ja pitkään jatkunutta oireetonta kautta saattoi seurata jakso, jolloin sairaus oli taas täysillä päällä.

 

– Minun oli vaikea vetää raja siihen, missä vaiheessa sairastuneeseen pitää luottaa. Pahimmillaan toimintani oli holhousta. Se oli ristiriitaista, sillä tässä tapauksessa myös epäluottamuksella on paikkansa – että joku ei luota siihen, kun sairastunut sanoo, että hyvin menee.

 

Fanni sanoo, että sairaus pakotti perheen puhumaan asioista suoremmin ja henkilökohtaisemmin kuin koskaan. Ja se muutti perheen keskustelukulttuuria.

 

– Olemme olleet hyvissä väleissä aina, mutta tietyllä tavalla keskustelukulttuuri on joiltain osin ollut nimellistä. Nyt kaikki padot ovat avautuneet. Että jos tähän jotakin hyvää liittyy, niin se. Nyt kaikki osaavat ottaa asiat puheeksi ja puhuvat omasta puolestaan. Sairaus on pakottanut ja pakottaa jatkuvasti meidät keskustelemaan, ja minun puolestani voisi pakottaa vielä enemmänkin.

 

 

– Puhun, koska minulla on mahdollisuus. Puhun asioista, jotka ovat minulle merkityksellisiä ja tämä on. Hiljaisuudella pidetään yllä tietynlaisia rakenteita.

 

Fannin päätös puhua syömishäiriöistä tähtää siihen, että ihmiset tietäisivät niistä enemmän ja samalla sairauteen liitetty stigma poistuisi.

 

– Stigma on ihan käsittämättömän voimakas. Läheisenä kärsii sairauden seurauksista ja samalla kantaa toksista sosiaalista taakkaa. Ei näistä jutuista puhuta, ja siksi joku saattaa möläyttää, että toi on vaan huomion hakua, että miksei se syö. En usko, että ihmiset ovat ilkeitä tahallaan. He eivät vain tiedä. Siksi olisi kiva, että tietoisuus olisi isompaa ja sairaus otettaisiin vakavasti.

 

Fanni sanoo, että arjessaan hän keskustelee asiasta niiden kanssa, jotka siitä haluavat puhua.

 

– Ei se mikään hilpeä aihe ole, eivätkä kaikki halua siitä jutella.

 

Fannin omat fiilikset läheisen sairauteen liittyen ovat heitelleet.

 

– Välillä olen ollut aika maassa. Joka kerta, kun on ollut parempi vaihe, olen alkanut odottaa, että oliko tämä tässä. Ja joka kerta olen pudonnut korkealta, kun sairauden oireet ovat palanneet.

 

Fanni sanoo oppineensa pohtimaan, missä itse asiassa kulkee sairauden ja terveyden raja.

 

– Että mitkä ovat sairauden oireita ja mitkä läheiseni luonteenpiirteitä.

 

Oli myös jakso, jolloin Fanni oireili lintsaamalla koulusta. Hän tykkäsi koulusta ja sai hyviä arvosanoja, mutta yhtäkkiä sinne ei enää huvittanut mennä.

 

– Onneksi siihen puututtiin nopeasti. Sain käydä pari kertaa koulupsykologilla juttelemassa ja se auttoi. Puhuin, puhuin ja puhuin. Niin paljon, että jälkeenpäin vähän säälitti se psykologi.

 

Fanni kertoo muuttaneensa pois kotoa ennen kuin lukio oli ohi.

 

– Halusin vähän etäisyyttä sairauteen. Tuli tunne, että haluan oman elämän.

 

Perheenjäsen ei ole toipunut täydellisesti, mutta edistymistä on tullut.

 

– Tilanne on kesken. Hänellä on kuitenkin työkaluja taistella sitä vastaan. Ja meillä on perheenä työkaluja olla tukena ja hän pystyy sanomaan, kun tarvitsee apua.

 

Fanni sanoo keskustelleensa perheenjäsenensä kanssa siitäkin vaihtoehdosta, että sairaus ei mene ohi – että tilanne on kesken koko loppuelämän.

 

– Mutta sitten sen kanssa eletään, kuten minkä tahansa pitkäaikaissairauden kanssa.

 

 

Vastausta ei tarvitse odotella kauaa. Haastavinta omaisena olossa: riittämättömyyden tunne.

 

– Asia ei ole minun käsissäni millään tavalla. Voi vain ainoastaan olla tekemättä tilanteesta vaikeampaa. Tärkeintä on olla siinä.

 

Mutta ainahan vieressä voi olla omalla staililla. Fanni kertoo naureskellen, että perheenjäsen kuvailee Fannin tarjoamaa tukea ”huuhaa-henkiseksi valmennukseksi”.

 

– Se oli hyvä kuvaus. Minusta tuntuu, että olen sellainen nykyään myös ystävilleni.

 

Yhteydenpito on päivittäistä. Mitä kuuluu, millainen fiilis, mitä teet tänään.

 

– Jos on huono päivä, saatan sanoa, että pysähdytään vähän ja mietitään, miksi sulla on tuollainen olo.

 

Mielenterveysomaisena on myös tärkeää pitää huolta omista voimavaroista. Kukaan ei voi loputtomiin vain jakaa omastaan.

 

Fannin latauspisteitä ovat taide ja ystävät. Ja somen välttely.

 

– Haluaisin myös sanoa, että urheilu, mutta en todellakaan urheile.

 

Fannilla on pieni piiri, jonka kanssa hän juttelee asioista.

 

– Somessa jaan musiikkiani, mutta jos haluaa tietää, mitä minulle kuuluu, se vaatii yhteydenoton. Kun omat voimat alkavat hiipua, puhuminen on kaikista paras juttu.

 

Muille vastaavassa tilanteessa oleville Fanni haluaa sanoa, että he eivät ole yksin.

 

– Meitä on hirveästi. Ja vaikka omaisena olo on välillä todella leimaavaa, olen huomannut, että vertaistukea voi löytää sellaisista nurkista, joista ei uskonut sitä löytyvän.

 

Ja sitten on vielä Fannin tärkeä viesti turhautumisesta. Sitä ei hänen kokemuksensa mukaan kannata väistää.

 

– Saa ottaa päähän. Sairastuneen käytös ja sairaus saa ärsyttää. Omainen saa olla ihminen. Kenenkään ei tarvitse olla hahmoton tukipilari ja heittää omaa elämäänsä hukkaan.

 

Apua ja lisätietoja syömishäiriöistä Syömishäiriöliitosta. www.syomishairioliitto.fi

 

TEKSTI Laura Koljonen
KUVAT Marika Finne