Valitse sivu

Kuvittele, että olet eläkeiässä oleva insinööri, joka on asunut Kiinassa parikymmentä vuotta. Muutit tänne töiden perässä kumppanisi ja kolmen lapsenne kanssa, jotka ovat jo aikuistuneet. Olette rakentaneet elämän Kiinaan, eikä Suomeen paluu ole ajankohtainen. Nuorin lapsistasi on pidemmän aikaa voinut psyykkisesti huonosti ja vastikään paikallinen lääkäri on päätynyt diagnoosiin, joka vastaa vaikeaa masennusta länsimaisessa lääketieteessä. Hoitomuodoiksi tarjotaan akupunktiota ja ruokavaliota, joka tasapainottaa chi-energian virtausta kehossa. Miten reagoit? Tekeekö mieli nostaa luuri ja soittaa lähimpään länsimaiseen klinikkaan? Tai jopa vielä lapsi Suomeen hoidettavaksi?

Vastaavan tilanteen edessä on moni Suomessa asuva maahanmuuttajataustaisen mielenterveyspotilaan omainen. Uuden kotimaan hoitomuodot tuntuvat vierailta, eikä niiden tehoon luoteta. Jos omainen lisäksi on ikääntynyt ja viettänyt suuren osan elämästään edellisessä kotimaassa, on omat käsitykset mielenterveydestä todennäköisesti vahvasti kytköksissä lähtömaan kulttuuriin. Ei ole helppoa luottaa rakas ihminen vieraan järjestelmän hoiviin.

Ikääntynyt maahanmuuttajataustainen mielenterveysomainen kokee luonnollisesti monia samoja haasteita kuin valtaväestöön kuuluva ikääntynyt omainen. Häpeä, syyllisyyden tunteet, huoli omasta jaksamisesta sekä murheet sairastuneen läheisen pärjäämisestä oman poismenon jälkeen koskevat yhtä lailla maahanmuuttajataustaisia omaisia.

Lisäksi on tekijöitä, jotka koskettavat erityisen paljon ikääntyneitä maahanmuuttajataustaisia mielenterveysomaisia. Usein maahanmuuttajaperheissä laitetaan toivo perheen lapsiin, joilla on paremmat edellytykset oppia uusi kieli, kouluttautua ja työllistyä kuin iäkkäimmillä maahanmuuttajilla. Monesti kuulee kerrottavan, että keskeinen syy kotimaasta lähtöön on ollut halu turvata lapsille paremmat tulevaisuudenmahdollisuudet, kuin mitä itsellä on ollut. Jos lapsi sitten sairastuukin mielen sairauteen, voivat tämänkaltaiset odotukset merkitä erityisen suurta surua ja huolta vanhemmalle.

Jos lähtökohta on se, että lapsissa on tulevaisuus ja oma tilanne on vähemmän tärkeä, niin on selvä, että omainen ei ole ensi sijassa hakemassa tukea omaan jaksamiseensa. Lisäksi tarjolla olevien palveluiden tuntemus on maahanmuuttajilla keskivertoa heikompaa. Vaikka tietoa olisikin, niin monessa maahanmuuttajayhteisössä mielenterveyden haasteisiin liittyvät tabut ja stigmat estävät avun hakemisen sekä kuntoutujalle että omaiselle. Omaisjärjestöjen olisi tärkeä pyrkiä tavoittamaan ja tarjoamaan tukea myös kaikenikäisille maahanmuuttajataustaisille omaisille.  

Tutkimukset osoittavat, että sekä ikäihmiset että maahanmuuttajat kokevat muuta väestöä enemmän yksinäisyyttä. Ihmisellä, joka kuuluu näihin molempiin ryhmiin, on vielä todennäköisemmin heikot sosiaaliset verkostot. Kun tähän lisästään omaistilanne, piirtyy kuva kuormittavasta ja yksinäisestä elämäntilanteesta. Tiedämme että vertaistuessa on valtava voima, mutta se ei lämmitä sitä henkilöä, joka ei ole ikinä kuullutkaan vertaistuen mahdollisuudesta – tai jolle sitä ei ole tarjolla kielellä, jota hän hallitsee. Mitä vähemmän sosiaalisia kontakteja, sen pienempi on todennäköisyys saada tietoa tarjolla olevista palveluista.

Tarvitaan väyliä, joiden kautta tavoittaa ikääntyneitä maahanmuuttajataustaisia omaisia. Kuulin ilokseni vastikään, että Käpyrinne ry on saanut rahoituksen perustaakseen toimintakeskuksen ikääntyneille maahanmuuttajille Helsingissä. FinFamin olisi mielekästä tehdä keskuksen kanssa yhteistyötä ikääntyneiden maahanmuuttajataustaisten mielenterveysomaisten tukemiseksi. Pidetään huolta, että kukaan omainen ei jää huoliensa kanssa yksin.

Lisätiedot ja yhteydenotot

Johanna Warius
Johanna Warius

Asiantuntija, maahanmuuttajatyö

Aiheesta muualla

Pin It on Pinterest