Valitse sivu

Toimittaja-kirjailija Ani Kellomäki kasvoi perheessä, jossa käytettiin liikaa alkoholia. Lapsena hän ei puhunut siitä kenellekään ja yritti peittää hätänsä reippaudella. Nykyään Ani kannattaa avoimuutta ja sitä, ettei aina tarvitse olla niin pärjäävä.

Mikä on se hetki, kun huomaa, että läheisen päihteiden käytössä on jotakin outoa tai ongelmallista? Mikä on se määrä, kun voi sanoa, että nyt joku juo ihan varmasti liikaa? Entä onko kenelläkään oikeus puuttua asioihin, jos elämässä menee muuten ihan mukavasti tai vähintään normaalisti?

Kirjailija ja toimittaja Ani Kellomäki, 43, on pohtinut päihteisiin liittyviä vaikeita kysymyksiä ja asenteita vuosikausia. Hän eli nuoruutensa perheessä, jossa toinen vanhempi joi liikaa. Kellomäki on löytänyt vastauksia muutamiin kysymyksiin, mutta esimerkiksi holtittoman juomisen alkusysäystä hän ei pysty nimeämään.

– Ensin oli vaikeita hetkiä, sitten oli hankalia viikonloppuja, sen jälkeen ongelmallisia viikkoja, kunnes yhtenä päivänä sama meno oli jatkunut vaikka kuinka kauan, Ani sanoo.

Kun perheessä on päihderiippuvainen, niin käy usein – emme halua nähdä sitä, mikä on silmiemme edessä.

– Niin kovasti me haluamme uskoa läheisimmistämme hyvää.

 

Ani Kellomäki on puhunut julkisuudessa paljon nuoruudestaan päihdeongelmaisessa perheessä. Kun hän vasta pohti suunsa avaamista, häntä peloteltiin, että ehkä sittenkin kannattaisi olla hiljaa.

– Minulle sanottiin, että etkö tajua, miten menetät kaiken ammatillisen uskottavuutesi, kun kerrot menneisyydestäsi. Kun kuitenkin kerroin, minulle tultiin puhumaan omista kokemuksista – että joo, toi sama tapahtu mulle. Avoimuus ei vienyt uskottavuutta, pikemminkin toi sitä.

Ani on kirjoittanut aiheesta kirjan, vuonna 2017 ilmestyneen Kosteusvaurioita – kasvukertomuksia pullon juurelta (Atena), toiminut asiantuntijana alkoholipoliittisessa työryhmässä sekä luennoinut ja kolumnoinut aiheesta.

Hän sanoo, että avoimuus vapautti. Enää ei tarvinnut pelätä, että joku saisi tietää.

Yksi Anin tavoitteista on murtaa myytti liikaa juovasta ihmisestä. Kuva on hänen mielestään ongelmallinen, ja estää ihmisiä hakemasta apua itselleen ja läheisilleen.

– Ei liikaa juominen useinkaan ole heti sellaista turmiolan tommi -meininkiä. Suuri enemmistö liikaa juovista on ihan tavallisia ihmisiä, jotka käyvät töissä ja harrastuksissa ja lastensa vanhempainilloissa. Silti heidän toimintansa on lähipiirille vahingollista.

Ei avoimuus silti ongelmatonta ole ollut. Osa läheisistä suuttui.

– On kivuliasta tietää, että satutan joitakin läheisiäni kertomalla näistä asioista, mutta samalla tiedän auttaneeni valtavaa joukkoa muita ihmisiä. Se perustelee minulle puhumisen.

Anin mukaan avoimuus ja puhuminen auttaa kaikkia, ei vain omaa perhettä ja sukua.

– Se on puhetta niille lapsille, jotka ovat kasvaneet tai juuri nyt kasvavat vaikeissa olosuhteissa. Meidän sukupolvemme pitää tehdä seuraavan sukupolven elämästä helpompaa, ja jos joku siitä suuttuu, se on ihan ok.

 

 

Ani on lähtöisin niin sanotusta hyvästä perheestä. Hänen vanhempansa olivat korkeasti koulutettuja, lapset harrastivat monipuolisesti, kulttuuria kulutettiin ja iltasatuja luettiin.

– Olen tajunnut vasta paljon myöhemmin, miten paljon ongelmia tällaisiin hyviin perheisiin liittyy. Silloinkin, kun hyvällä perheellä alkaa mennä huonosti, haluamme pitää kiinni aiemmasta mielikuvastamme.

Ani sanoo, että heidän perheessään liikaa joi äiti. Isoin muutos äidin päihteidenkäytössä tapahtui, kun vanhemmat erosivat Anin ollessa 12-vuotias.

– Äitini jaksoi noin vuoden laittaa uutta elämää kasaan. Sen jälkeen hänen elämänsä alkoi liukua makuuhuoneeseen. Uskon, että äitini väsyi.

Jälkikäteen on nähtävissä tilanteita, joissa juomiseen olisi pitänyt puuttua.

– Vaikkapa siinä kohtaa, kun melkein kaikki kivat perhekaverit alkoivat pakittaa takavasemmalle. Sen sijaan lähipiirissä alkoi näkyä sellainen suttuinen, härskejä puhuva jengi.

Ani yritti ratkaista tilannetta, kuten päihde- ja mielenterveysperheissä elävät lapset usein tekevät: hän kantoi vastuuta ja huolehti asioista sen sijaan, että olisi kertonut kotiasioista kenellekään ulkopuoliselle.

Koulu sujui, harrastukset jatkuivat ja Ani työskenteli koulun ohella hampurilaisravintola Carrolsissa.

Mikään ei silti auttanut. Ihana ja rakas äiti jatkoi juomista. Ani oppi taitavaksi tunnelmien haistelijaksi. Hän tunnusteli jo rappukäytävässä, mitä kotioven takana odottaa. Haiseeko ilma paineiselta, uhkaavalta vai neutraalilta?

– Olin olevinaan tosi aikuinen, mutta 16-vuotiaana olin niin sekaisin, että muutin pois kotoa. Viimeinen niitti olivat erilaiset hallusinaatiot ja ruumiistairtautumiskokemukset. Silti en halunnut muuttaa isälle, ettei äidille tulisi paha mieli. Lapsi on käsittämättömän lojaali vanhemmilleen vaikeissakin tilanteissa.

Ani muutti kommuuniin, mutta elämään tuli kerralla niin paljon erilaisia muuttujia, että lopulta hän muutti isälleen.

 

Yhden hengen valmiusjoukot. Aina iloinen ja nokkela tunnelman nostattaja. Ikuinen auttaja ja muiden tsemppaaja.

– Olin nuorena ja vielä ihan viime vuosiin asti megatunnollinen. Ajattelin, että jos hoidan kaiken, saan olla olemassa ja ansaitsen rakkautta, Ani sanoo.

Nyt hän tietää, että sellaisen ihmisen seura on raskasta, eikä sellaiselle ystävälle kerrota omia murheita tai kipuja, sillä toinen on teflonia.

– Mutta luulin, että se on ainoa tapa olla ihmisen kanssa. Olen vasta myöhemmin tajunnut, että voin olla jopa hiljaa tai pahalla tuulella.

Myöhemmin Ani on oppinut, että hänen selviytymiskeinonsa – suorittaminen, toisten auttaminen ja liioiteltu iloisuus – ovat tyypillisiä lapsiomaisten selviytymiskeinoja. Ulospäin ihminen näyttää reippaalta ja pärjäävältä, mutta viimeistään aikuisena selviytymiskeino alkaa kääntyä itseään vastaan. Rakkautta ja kiitosta tekemällä kerjäävä uuvuttaa itsensä, sillä koko identiteetti on ulkoa määriteltävissä. Ellei joku koko ajan kannattele ja kommentoi, miten hienosti toinen pärjää, ihminen ei ikään kuin ole olemassa.

– Yhteiskuntamme palkitsee reippaudesta. Siitä kehuminen alkaa jo lapsena. Meillä on työpaikat täynnä 50-vuotiaita uupuneita naisia, jotka jahtaavat sitä kiitosta edelleen. Niistä nahoista pois tuleminen on tosi vaikeaa. Ihmisethän rakastavat niitä, jotka hoitavat hommat!

Anikin uskoi aiemmin itsestään kaiken, mitä hänelle sanottiin.

– Käytin valtavasti kapasiteettiani siihen, että tasoitin muiden elämää. Mutta eivät ihmiset loppujen lopuksi halua sitä. Nykyään en enää aktiivisesti hakeudu auttamaan. Ja jos joku pyytää minua tekemään jotakin eikä minua huvita, saatan sanoa ei ilman selityksiä.

Kaikkia uudenlainen rajanveto ei ole miellyttänyt. Jotkut ovat suuttuneet ja katkaisseet välit.

– Mitä sitten? Aurinko nousee seuraavanakin päivänä ja minun on helpompi hengittää. Sitä paitsi minulle rakkaat ihmiset pysyvät, vaikka en jatkuvasti olekaan paraatipuvussa.

Nykyään Ani säännöstelee apuaan, ettei väsy. Hän myös luottaa siihen, että läheisimmät ihmiset eivät katoa mihinkään, vaikka hän olisi välillä vihainen tai jättäisi jotakin tekemättä.

– Toivon, että lapsille sanottaisiin välillä, ettei aina tarvitse jaksaa.

 

Ani oli aina halunnut lapsia, mutta samaan aikaan hän pelkäsi äidiksi tuloa. Tai ei ehkä äitiyttä, vaan jotakin yllättävää tapahtumaa, joka suistaisi hänet raiteiltaan.

Uteliaisuus äitiyttä kohtaan kuitenkin voitti, ja Anin esikoinen syntyi, kun Ani oli 23-vuotias opiskelija. Toinen lapsi syntyi kaksi vuotta myöhemmin.

– Pitkään odotin sellaista naks-ääntä, jonka jälkeen kaikki leviää. Mutta sitä ei koskaan kuulunut, ja yllätyksekseni minusta tuli aika kiva ja tasapainoinen äiti. Olemme aina viettäneet paljon aikaa yhdessä ja vietämme edelleen, vaikka lapsemme ovat jo isoja teinejä, Ani sanoo.

Eniten Ani pelkäsi, miten osaa olla tyttären äiti. Hän sanoo myös olleensa pihalla sen suhteen, millainen on hyvä äiti.

– Ylisuorittamiseksihan se meni. Otin täydellisen kiiltokuvakulissin ja aloin matkia täydellisiä perhekuvastoja. Etenkin joulut olivat järkyttäviä ylilyöntejä, kun kaiken piti olla itsetehtyä himmelistä suolattuihin sipuleihin. Erään suoritusjoulun jälkeen mieheni sanoi, ettei enää ikinä tällaista joulua.

Kun Anin lapset tulivat siihen ikään, jossa Anin äiti alkoi juoda paljon, pintaan alkoi nousta kaikenlaista epämääräistä tunnemoskaa.

– Ja hätkähdin, miten paljon tilaa lapseni ottivat ja vaativat. He halusivat huomiota ja halia ja osasivat ilmoittaa sen kovaan ääneen. Itse olin hiipinyt sen ikäisenä pitkin seiniä, eikä puhettakaan, että olisin uskaltanut esimerkiksi mennä äitini makuuhuoneeseen ilman lupaa.

Ani sanoo, että oli kova paikka tajuta, että se kaikki huomio ja hellyys olisi kuulunut myös hänelle.

– Menneisyys tuntui naamalle heitetyltä märältä rätiltä, kun tajusin, millaista lapsuus voisi olla ja että lapsilla on oikeus tilaan ja tarpeisiinsa. Tunsin vihaa, pettymystä, katkeruutta ja jopa kateutta. Mutta samaan aikaan tuntui hienolta: lapsillani ei ole samaa haavaa kuin minulla. Heillä on ehkä joku muu, mutta ei sama kuin minulla.

 

 

Anin mielestä aikuisuuteen liittyy myös oma kasvu ja omien tunnemöykkyjen setviminen. Silloinkin, kun se ei kiinnostaisi pätkääkään. Aikuisten pitää ainakin yrittää huolehtia siitä, etteivät he siirrä omia traumojaan eteenpäin.

– Lastemme asia ei ole kantaa meidän pelkojamme, ja siksi vanhempien tehtävä on käsitellä omat traumansa. Jos oma huolehtiminen on jäänyt päälle, se tihkuu usein jälkikasvulle.

Lapsille on Anin mielestä tärkeää kertoa siitä, jos vanhemman omassa lapsuudessa oli paljon päihteidenkäyttöä. Yleensä päihteiden käyttö jättää kupruja perheen tunne-elämään ja sisäisiin jännitteisiin, ja jos niitä ei perata, ne voivat siirtyä seuraavalle sukupolvelle.

– Jos asioista ei puhuta, lapset täyttävät aukot tehokkaasti ja syyttävät kireästä tunnelmasta ja vanhemman ahdistuksesta helposti itseään. Vanhemmat suojelevat lapsia mielestäni vähän väärällä tavalla. On hirveä karhunpalvelus olla kertomatta, että mummu tai pappa dokasi. Kerrotaanhan me siitäkin, jos suvussa on korkea rintasyöpäriski.

Anille iso oivallus oli se, että niin paljon häpeää, kun äidin juomiseen liittyykin, se häpeä ei ole hänen häpeäänsä.

– Näissä hommissa häpeä menee helposti väärille harteille. Onneksi jokaikinen julkinen ulostulo auttaa, sillä niistä jokainen vetää mukanansa parikymmentä samanlaista tarinaa.

Vähitellen, ulostulo kerrallaan, läheiset ymmärtävät, että se ei ollut heidän vikansa.

 

ANIN VINKIT LÄHEISEN PÄIHTEIDENKÄYTÖSTÄ KÄRSIVILLE

Nuori, joka ei tiedä, mitä tekisi:

 

1) Meitä kosteissa perheissä kasvaneita on täällä todella paljon. Eli muista, kun katsot jotakin ehjännäköistä aikuista, josta mietit, että tuo ei tiedä mistään mitään, niin aika moni tietää. Jos annat niille mahdollisuuden kuulla, millaisia asioita mietit, niin aika moni haluaa auttaa sinua. Liioittelematta: jättiosa on puolellasi. Aikuinen, jolle kerrot, voi olla kuka tahansa ystävällinen aikuinen, johon luotat.

 

2) Mikään, mitä perheessä tapahtuu, ei ole sinun syytäsi. Ei, vaikka sinulle niin sanottaisiin ja vaikka olisit ollut osallisena.

 

3) Et voi asialle mitään. Ja tarkoitan tätä rohkaisevaksi lauseeksi. Moni meistä ajattelee, että olen niin skarppi tai vahva tai reipas ja pätevä, että saan juomisen vähenemään. Se ei onnistu. Juomisen lopettaminen ei onnistu keneltäkään muulta kuin siltä, joka juo – lopeta siis sen yrittäminen. Ja muista, että niin kliseistä kuin se onkin, elämä muuttuu paremmaksi.

 

Aikuinen, joka kipuilee menneisyytensä kanssa:

 

”Ykkösvinkkini on: käy rohkeasti asioiden kimppuun. Mutta muista, että et niin sanotusti voi remontoida koko taloa kerralla. Kartoita ensin kokonaiskuormituksesi: jos sinulla on vaikea tilanne perheessäsi tai elämässäsi, muita stressitekijöitä tai taloudellisia huolia, mieti, onko juuri nyt hyvä hetki kaivaa asiat pohjamutia myöten. Mutta älä odottele liikaa, sillä elämässä ei koskaan tule täydellistä hetkeä. Joskus käsiteltävät asiat tuntuvat niin vaikeilta, ettei niihin haluaisi palata.

 

Olen saanut monia sentyyppisiä viestejä, että ‘kirjasi Kosteusvaurioita on mun yöpöydällä, mutta en uskalla avata sitä’. Sanon aina, että avaa se. Se paha olo on jo meissä – se kaikki on jo tapahtunut ja vaikuttaa meissä negatiivisesti. Asiat kuitenkin muuttuvat helpommiksi, kun niitä käsittelee. Liian myöhäistä ei ole koskaan, ei myöskään liian aikaista.”

Lähde: Ani Kellomäki

 

Samat vinkit toimivat myös sinulle, joka elät perheessä, jossa perheenjäsenellä on ongelmia mielenterveyden kanssa.

TEKSTI Laura Koljonen
KUVAT Marika Finne

Lisätiedot ja yhteydenotot

Marika Finne
Marika Finne

Asiantuntija, viestintä

p. 045 844 0135
marika.finne
@finfami.fi

Pin It on Pinterest