”Minusta tuli pieni aikuinen”

Projektisuunnittelija Anna Håkans kyllä aavistaa, miltä yläasteikäisestä nuoresta tuntuu, kun hän kertoo heille, millä asioilla hän koulussa on.

– Yleensä luokassa kuuluu aika monta huokausta. Sen ikäisenä olisin itsekin huokaillut. Mutta kun projektin päätteeksi ilmoitamme, että nyt on viimeinen kerta, oppilaat kysyvät, emmekö voisi vielä tulla uudestaan.

Anna työskentelee kolmatta vuotta FinFamin Yhdessä enemmän -nuorisoprojektin projektisuunnittelijana.

Annan tehtävänä on järjestää Pohjanmaan alueen yhteistyökouluille erilaisia luento- ja teemapäiväpaketteja. Projektin tavoitteena on, että mielenterveysasioista puhuttaisiin enemmän.

Tarvetta on, sillä tutkimuksen mukaan joka neljäs alaikäinen kasvaa perheessä, jossa on hoitoa vaativa mielenterveys- tai päihdeongelma.

Annalle aihe on myös henkilökohtainen. Hän on itsekin lapsiomainen.

 

Anna Håkans oli juuri aloittanut yläasteen, kun hänen toimistotyötä tekevä äitinsä sairastui työuupumukseen. Muista huolehtiva ja tarmokas äiti muuttui lyhyessä ajassa sulkeutuneeksi, apaattiseksi ja väsyneeksi.

– Kun äiti tuli töistä, hän halusi levätä. Päiväunet tuntuivat vain pitkittyvän. Pikku hiljaa äiti ei enää noussut sängystä ollenkaan ja jäi sairauslomalle. Työuupumusdiagnoosi vaihtui masennukseksi, Anna muistelee.

Äidin muutosta oli raskasta seurata vierestä. Annan mukaan äiti oli yleensä se, joka auttoi ja ajatteli muita ennen kuin itseään. Ennen niin energinen äiti oli kuin varjo itsestään.

Anna alkoi kantaa vastuuta kodista. Hän huolehti kaikista niistä kotitöistä, jotka äiti oli aiemmin tehnyt.

Muuttuneesta kotitilanteesta ei puhuttu ääneen.

– Minusta tuli pieni aikuinen. Huolehdin asioista, joista lapsen ei olisi pitänyt huolehtia. Murehdin, miten äiti voi, toimivatko hänelle määrätyt lääkkeet, parantuuko hän koskaan, voinko tehdä jotakin, jotta äiti voisi paremmin. Analysoin tilannetta jatkuvasti. Samalla huolehdin itsestäni. Tein kaikki kotityöt ja hoidin itse itselleni syötävää. Myös koulun hoidin moitteettomasti.

Annan ei puhunut kotiasioista kenellekään – ei edes ystävilleen.

– Saatoin joskus mainita, että äiti on erilainen. En kuitenkaan avannut sydäntäni ja kertonut huolistani. Pelkäsin, että joku tulee haukkumaan äitiä ja minua. Olen aina kokenut, että perheen asioista ei puhuta ulospäin.

 

Mitä pidempään Annan äiti oli sairauslomalla, sitä enemmän Anna ahdistui ja sulkeutui.

– Luulin, että olen maailman ainoa tässä tilanteessa oleva ihminen. Ei meillä esimerkiksi koulussa terveystiedon tunnilla puhuttu mielenterveysongelmista kuin kerran. Eikä silloinkaan käyty läpi sitä, että kuka tahansa voi sairastua ja miten se vaikuttaa koko perheeseen.

Toki jotkut ihmiset tiesivät Annan äidin sairauslomasta. Heistä muutama kyseli Annalta, miten hän jaksaa. Anna vastasi joka kerta sen verran painokkaasti, että hyvin, ettei toista kertaa enää kysytty.

– Muistan, että kerran yläasteen äidinkielen tunnilla kirjoitin tarinan tytöstä, joka voi huonosti ja miettii itsemurhaa. Opettaja, joka aineen luki, kysyi, että ”et kai puhu itsestäsi”. ”En tietenkään”, vastasin. Asia jäi siihen.

Annan tiesi, että jos hän hoitaisi koulunsa kunnialla, ihmiset eivät epäilisi jonkin olevan vinossa. Silloin he jättäisivät hänet rauhaan.

Anna oli aloittanut yläasteen 7,5 keskiarvolla. Yhdeksännen luokan päättötodistuksessa hän oli nostanut keskiarvonsa 9,6:een.

Annan äiti oli sairauslomalla alle vuoden. Annan puhumattomuus kesti kuitenkin koko yläasteajan.

– Äidin sairauden takia minusta tuli koulussa ylisuorittaja. Kukaan ei epäillyt mitään. Enkä ihmettele. Jos oppilas saa vain ysejä ja kymppejä, kuinka opettaja voisi kuvitellakaan, että menee huonosti.

Joku oli kuitenkin huomannut, ettei Annalla ollut kaikki hyvin.

– Kerran minut passitettiin koulukuraattorin luokse. Hän kysyi, miten voin. Vastasin hänelle kuten muillekin: hyvin. Kertoilin elämästäni, mutta en puhunut totta.

Kuraattori ei luovuttanut. Hän kutsui Annan luokseen toistekin. Aina vastassa oli kysymys ”miten voit”. Jossakin vaiheessa Anna uskalsi luottaa kuraattoriin ja alkoi puhua.

– Istuin kuraattorin luona, kerroin elämästäni ja tunsin, miten ahdistus väheni. Aloin nähdä valoa tunnelin päässä ja suunnitella tulevaisuuttani.

Kuraattori ohjasi Annan miettimään omaa elämäänsä. Hän kyseli, mikä Annaa kiinnosti ja mitä hän aikoi yläasteen jälkeen opiskella.

– Siihen asti olin elänyt nykyhetkessä. Mietin vain, onko äiti huomenna paremmassa kunnossa kuin tänään. Kuraattorin kanssa teimme osatavoitteita. Mitä minä haluan, miltä elämäni näyttää muutaman kuukauden kuluttua, entä puolen vuoden kuluttua.

Ratkaisevana Anna pitää juuri kuraattorin sinnikkyyttä ja välittämistä.

– Joku pysähtyi ja kuunteli minua. Se oli selviytymiseni kannalta merkityksellisintä. Siitä lähtien olen puhunut elämästäni avoimemmin. En edelleenkään tiedä, kuka minusta vinkkasi, sillä eihän koulukuraattori kulje käytävillä oppilaiden keskuudessa.

 

Äitinsä sairauden jälkeen Annalle oli itsestään selvää, että hän opiskelisi sosionomiksi. Annalla on myös nuoriso-ohjaajan koulutus.

– Jo ennen äidin sairastumista halusin olla ihmisten kanssa tekemisissä. Toiveeni oli työskennellä nuorten parissa.

Yleensä lapsiomaisen huolehtiminen ja oireilu eivät lopu siihen, että perheenjäsenen vointi kohenee. Lapsiomaisella on myös riski sairastua itse.

Annan pakokeino, ylisuorittaminen, ei jäänyt yläasteelle. Siitä uhkasi tulla riippakivi myös ammattikorkeakoulussa. Koska Anna oli tottunut olemaan huippuoppilas, myös ammattikorkeakoulun arvosanojen piti olla vitosia, vähintään nelosia.

– Minulla oli monta kurssia päällekkäin. Totesin, että jos panostan kaikkiin yhtä paljon, uuvun. Myös eräs opettajani huomautti, että oli ollut samanlainen minun iässäni ja oppineensa, ettei se kannata. Aloin suhtautua kouluun vähän rennommin.

 

Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita kuin Anna.

Tilastojen mukaan mielenterveysongelmat siirtyvät usein sukupolvelta toiselle. Yli puolet masentuneiden vanhempien lapsista sairastuu itsekin, useimmiten alle 25-vuotiaana. Usein sairaus johtaa opintojen keskeyttämiseen, pitkiin sairauslomiin ja työkyvyttömyyseläkkeelle jäämiseen.

Annan mukaan lapsiomaisten tunnistaminen on avainasemassa.

– Oireilevia nuoria ei pidä heti leimata ongelmanuoriksi tai laittaa sen piikkiin, että teini-ikä nyt vain on tuollainen. Pitää tunnustaa, että lapsiomaisia on ja pitää olla mahdollisuus kartoittaa koko perheen tilanne.

Anna tapaa huonosti käyttäytyviä nuoria myös omassa työssään. Kokemuksesta hän tietää, että huonon käytöksen takana on aina jotakin muuta. Ja juuri se jokin muu pitäisi selvittää.

Anna sanoo, ettei sillä ole väliä, kuka ensimmäisen askelen ottaa, kunhan on jokin taho, joka miettii, mikä nuoren käyttäytymisen taustalla on.

– Ihan sama, onko se sitten se kuraattori vai joku muu. Lapset ja nuoret ovat jokaisen aikuisen vastuulla. Jos aikuinen näkee, että lapsi tai nuori voi huonosti, hänellä on vastuu ja velvollisuus puuttua siihen. Ja nuorille sanoisin, että menkää puhumaan sille kuraattorille! Vaikka se kuulostaa kliseeltä, niin he haluavat oikeasti auttaa.

Mutta myös rahasta on puhuttava.

Kevään eduskuntavaaleissa vaikutamme siihen, millaisia päätöksiä haluaisimme tulevaisuuden päättäjien tekevän ja mihin haluamme veroja ohjattavan.

– Valitettavasti esimerkiksi kouluilta viedään resursseja koko ajan.

Anna on käynyt luennoimassa entisessä koulussaan. Hän on halunnut antaa välineitä myös hänen kaltaisensa kilttien lapsiomaisten tunnistamiseen.

– Mielestäni opettajien olisi pitänyt huomata, että seiskan aloittaa avoin ja sosiaalinen nuori, jonka keskiarvo on vähän yli seiskan, mutta yhdeksännellä luokalla nuori pukeutuu täysin eri tavalla, vetäytyy ja saa todella hyviä arvosanoja. Ulkoisella olemuksellani halusin tuoda ilmi, etten voi hyvin.

 

Nykyään 26-vuotias Anna Håkans on pienen lapsen äiti ja saanut katkaistua hiljaisuuden kehän.

Anna on pystynyt puhumaan asiasta äitinsä kanssa. Anna on halunnut puhua aiheesta myös julkisuudessa auttaakseen muita samassa tilanteessa olevia.

– Ennen ensimmäistä lehtihaastatteluani kerroin siitä etukäteen äidilleni ja hän mietti, onko asiasta hyvä puhua julkisesti. Ymmärrän, että hän halusi suojella minua, mutta nyt hän on sitä mieltä, että puhuminen on hyvästä. Olen sanonut hänelle, kuten myös monille muille, että minulla on ollut maailman paras äiti, mutta hän on vain ollut sairas.

Anna haluaa haastaa jokaisen aikuisen kysymään lapsilta ja nuorilta, mitä kuuluu.

– Eikä pidä olettaa, että nuori vastaa rehellisesti ensimmäisellä kerralla. Pitää kysyä uudestaan. Ja jos tilanne ei parane, aikuisten pitää myös uskaltaa toimia. Lastensuojeluilmoituksen tekemistä ei pidä pelätä tehdä. Mieluummin yksi liikaa kuin yksi liian vähän.

Annan mielestä typerintä on miettiä etukäteen, että mitä jos tulkinta menee pieleen ja onkin väärässä.

– Mitä jos on oikeassa? Pitää uskaltaa sekaantua.

TEKSTI Laura Koljonen
KUVAT Mikko Lehtimäki