Mielenterveyden häiriöihin suhtaudutaan eri kulttuureissa eri tavoin. Oirehtivilla maahanmuuttajilla kulttuurierot, kielimuuri ja rasismi hankaloittavat mielenterveyspalvelujen piiriin hakeutumista. Millaiset ovat erot suomalaisen, yhdysvaltalaisen ja somalialaisen kulttuurin suhtautumisessa mielenterveysongelmiin?
Yhdysvaltalainen James ja hänen suomalainen vaimonsa kokivat kulttuurishokin kahdesti.
Kun pariskunta muutti Suomesta Yhdysvaltoihin, muutto ja menneisyyden käsittelemättömät asiat saivat vaimon masentumaan. Myöhemmin pariskunta päätti muuttaa takaisin Suomeen. Vaimon sairastelu jatkui, ja lopulta myös James huomasi vaivihkaa olevansa masentunut. Parisuhde ajautui kriisiin ja riidat värittivät arkea.
– Päivät olivat täynnä negatiivisuutta ja surua, mikä oli minulle vaikeaa, sillä olen lähtöisin optimistisesta kulttuurista, jossa etsitään aina asioihin positiivisia puolia. Olemme viime aikoina opetelleet keskinäistä vuorovaikutusta perheterapiassa. On ollut hassua huomata, kuinka suuri osa ongelmistamme liittyy kulttuurieroihin kommunikaatiotavoissamme, James kertoo.
Jamesin kokemuksen mukaan suomalaiset puhuvat usein kaunistelematta myös vaikeista aiheista, mikä oli hänelle vierasta.
– Kokemukseni mukaan Yhdysvalloissa masennus on asia, joka pidetään suljettujen ovien takana. Vallalla on sellainen ajatus, ettei masennusta ole olemassa, ja että kyseessä on vain ohimenevä alakulo. Ongelmiin halutaan tarjota nopeita ratkaisuja.
Kysymykseen ”mitä sinulle kuuluu” ei välttämättä odoteta aivan rehellistä vastausta.
Vaimon sairastuttua James yrittikin alkuun etsiä nopeita ratkaisuja tilanteeseen. Hänen oli hyvin vaikea sietää sitä, ettei pystykään korjaamaan tilannetta.
James ei esiinny jutussa omalla nimellään varjellakseen perheen yksityisyyttä.
Jenkkikulttuurissa on samankaltaisuuksia esimerkiksi somalikulttuuriin nähden, mitä tulee mielenterveyteen ja kielteisiin tunteisiin liittyviin asenteisiin.
Somaliassa kielteisenä pidettyjä tunteita ei ole soveliasta osoittaa. Ulospäin on sallittua näyttää vain positiivisia tunteita, kertoo yhteisöpedagogi Zahra Abucar.
Yhdysvalloissa tai Somaliassa ei myöskään ole tarjolla julkisia, kaikkien saatavilla olevia mielenterveyspalveluita. Somaliassa mielenterveyshäiriöiden olemassaolo usein kielletään jopa täysin länsimaalaisten höpötyksinä.
James ei hävennyt hakea apua itselleen, kun hän huomasi vaimonsa sairauden vaikuttavan myös häneen. Kynnystä madalsi entisestään se, että hänen vaimonsa oli jo itse hakenut aiemmin apua masennukseensa.
Maahanmuuttajat ovat keskenään erilaisissa asemissa sen suhteen, osaavatko ja voivatko he hakea ammattiapua mielenterveyshäiriöihin. Suomalainen yhteiskunta tarjoaa myös erikielisille erilaista apua.
Mielenterveyspalveluita on suomen ja ruotsin kieltä taitamattomille tarjolla rajallisesti, useilla kielillä ei ollenkaan. Suurelle osalle Suomessa asuvia maahanmuuttajia ei ole lainkaan tarjolla myöskään mielenterveyttä koskevaa tietoa.
Mieli ry:n 2021 toteuttaman kyselyn mukaan kielimuuri on yksi merkittävimmistä maahanmuuttajan mielenterveyteen vaikuttavista tekijöistä.
James on enimmäkseen tyytyväinen perheen Suomessa saamaan palveluun. Kotimaassaan hänen ja hänen vaimonsa olisi vaikeaa, jopa mahdotonta saada intensiivistä apua mielenterveyshäiriöihin.
– Tietääkseni vain harvat vakuutukset sisältävät mielenterveyspalveluita. Jos jotkut sisältävätkin, minulla ei olisi varaa maksaa sellaisesta vakuutuksesta, James kertoo.
James on myös siitä hyvässä asemassa, että palveluja tarjotaan hänen äidinkielellään englanniksi. Palvelu on yleensä ollut osaavaa. Ei kuitenkaan aina.
– Tapasin kerran lääkärin, jonka vastaanotolle en voinut mennä uudestaan, koska en kokenut tulevani kunnolla kuulluksi. Tuntui, että hänen englannin kielen taitonsa ei riittänyt sanoihin ja sanontoihin, joita käytin kuvaillessani, mitä sekä pääni sisällä että perheessäni tapahtuu.
Varsinais-Suomen FinFamin Monikulttuuriset mielenterveysomaiset -hankkeessakin työskennellyt Zahra Abucar muutti perheineen Suomeen hänen ollessaan 4-vuotias. Perhe pakeni Somalian sisällissotaa.
Somaliassa perheet ovat suuria ja kulttuuri on erittäin yhteisöllinen.
– Autamme toinen toistamme. Jos jonkun lapsi on kipeä tai kotimaassa on tapahtunut jotain, eikä perhe selviä, keräämme yhdessä rahaa, Abucar sanoo.
Yhteisöllisyyden varjopuoli on, ettei ulkopuolista ammattiapua haluta yleensä ottaa vastaan. Abucar tietää, että myös Turussa, mistä hän on kotoisin, on maahanmuuttajia, jotka hoitavat läheisiään kotona.
– Somaliassa sanotaan, että perheen asiat pysyvät perheen sisällä. Kun ihminen on oppinut pienestä asti, ettei perheen asioita saa viedä perheen ulkopuolelle, niin sitten niitä ei vie, Abucar sanoo.
Jos perheen äiti sairastuu psyykkisesti, se on suuri häpeä, koska se tulkitaan epäonnistumiseksi. Äidin pitää olla se, joka jaksaa huolehtia perheestä.
Kun sairastuneet eivät hae apua mielenterveyshäiriöihin, sairastuneen läheisille avun hakeminen on vielä suuremman kynnyksen takana.
– Pitäisi löytää sellainen keskitie yhteisöllisyyden ja yksilöllisyyden välillä. Yhteisöissä pitäisi hyväksyä enemmän erilaisia mielipiteitä ja valintoja, ja sallia avun hakeminen ulkopuolelta, Abucar sanoo.
Konfliktialueilta Suomeen muuttaneilla ihmisillä masennus- ja ahdistuneisuusoireita esiintyy korostuneesti. Taustalla on usein sodan aiheuttamia traumoja.
Siitä huolimatta lähtömaassa ei usein edes tunnusteta mielenterveyshäiriöiden olemassaoloa.
Esimerkiksi somalin kieleen sana mielenterveys eli cudurka dhimirka on muotoutunut vasta edellisten vuosien aikana. Mielenterveyssanaston vajavuus vaikeuttaa avun hakemista ja oman kokemuksen sanoittamista.
Somalitaustaiset nuoret kasvavat Abucarin mukaan Suomessa hyvin erilaisessa ympäristössä kuin heidän vanhempansa kotimaassaan. Vanhemmat sukupolvet eivät aina ymmärrä lapsiaan, eivätkä osaa tukea heitä heidän tarvitsemallaan tavalla.
– Vanhemmat voivat sanoa, ettei sinulla ole mitään ongelmaa: olet Suomessa, et kuole nälkään ja sinulla on koulu- tai työpaikka. He ovat tulleet sodasta, eivätkä ymmärrä, miksi nuoret voivat huonosti, Abucar toteaa.
Nuorten maahanmuuttajien mielenterveys huolestuttaa häntä myös siksi, että maahanmuuttajataustaiset nuoret joutuvat kohtaamaan rasismia etenkin työelämässä.
– Monesti kun olen jutellut nuorten kanssa, jotka aloittavat työelämää, he kertovat kokevansa, että he joutuvat tekemään enemmän työtä kuin kantasuomalaiset nuoret, vaikka olisivat syntyneet Suomessa.
Abucar kertoo kohdanneensa itse enimmäkseen piilorasismia. Toinen osapuoli ei välttämättä edes aina ole huomannut käyttäytyvänsä tökerösti.
Hänen suomen kielen taitoaan on esimerkiksi saatettu ihmetellä, vaikka melkein koko ikänsä Suomessa asuneena Abucar on käynyt kaikki koulunsa suomenkielisissä kouluissa. Joskus työpaikan kahvihuoneessa on puhuttu vähättelevästi muista Suomen vähemmistöryhmistä hänen kuullen.
Maahanmuuttajat ja muut ei-valkoiset ja ei-kantaväestöön kuuluvat kohtaavat arjessa toistuvasti vähätteleviä, loukkaavia ja ihmetteleviä kommentteja. Seuraukset voivat olla musertavia.
– Uskon, että nuoret kärsivät paljon siitä, että heidän pitää työelämässä jatkuvasti todistaa olevansa vähintään yhtä hyviä tai parempia kuin muut. Nuori voi ajatella, että minun on turha kouluttautua, koska en tule koskaan menestymään Suomessa, sanoo Abucar.
Tuoreen tutkimuksen mukaan kolmannen sektorin mielenterveysyhdistyksessä ei monesti tunnisteta toisen polven maahanmuuttajien tarpeita tai rakenteellista rasismia.
Helsingin yliopistossa meneillään olevan tutkimushankkeessa toimiva Tuula Kurki on huomannut, että kolmannen sektorin mielenterveyspalvelut eivät tavoita toisen sukupolven maahanmuuttajia tai muita sellaisia nuoria, jotka eivät koe itseään maahanmuuttajiksi, mutta joiden ihonväri tai kulttuuritausta poikkeaa valtavirrasta.
Mielenterveyspalveluissa näitä nuoria yritetään ohjata usein ”pakolaispalveluiden” piiriin, mihin he eivät kuulu.
Mieli ry teki vuoden 2021 lopulla kyselyn englantia tai venäjää puhuville maahanmuuttajille mielenterveydestä ja palveluiden saavutettavuudesta. Kyselyyn vastasi 570 ihmistä eri puolelta Suomea.
Kysely osoitti, että suuri osa mielenterveyspalveluita tarvitsevista eivät hakeudu avun piiriin. Syitä oli useita.
Apua ei esimerkiksi osata hakea, koska ei tiedetä, mistä sitä saa tai odotusaika on liian pitkä.
Syiksi mainittiin myös esimerkiksi se, ettei omassa kulttuurissa ole vastaavia palveluita, eikä ihminen siksi tiedä palveluiden olemassaolosta. Eräs vastaajista mainitsi ammattilaisen vähätelleen hänen kokemaansa rasismia, minkä seuraajana vastaaja ei kokenut voivansa hakeutua mielenterveyspalveluihin.
Kysely osoitti, että mielenterveys on myös hyvin tärkeä osa integraatiossa, eli uuteen maahan kotiutumisessa.
Monikulttuurinen mielenterveysomaistyö on Suomessa vielä alkutekijöissä.
Varsinais-Suomen FinFamissa toteutettiin viime vuonna maahanmuuttajien mielenterveysomaisten tilanteeseen keskittyvä hanke, mutta tällä hetkellä FinFamin alueyhdistyksissä ei toistaiseksi toimi maahanmuuttajille suunnattuja omaisryhmiä. FinFami Uusimaa tarjoaa kuitenkin omaisneuvontaa englanniksi ja ruotsiksi.
Järjestössä on myös toteutettu materiaaleja maahanmuuttajataustaisten mielenterveysomaisten kohtaamiseen ja tukemiseen. Esimerkiksi Omaisen opas, joka löytyy myös verkosta, on käännetty kahdeksalle kielelle.
Maahanmuuttajien osallistuminen FinFamin toimintaan on kaiken kaikkiaan marginaalista. Abucarin mukaan on realistista odottaa maahanmuuttajien osallistuvan ryhmiin vasta sitten, kun tietoisuutta mielenterveyshäiriöistä ja omaisyhdistysten toiminnasta on saatu lisättyä maahanmuuttajien keskuudessa.
– Tehtävämme on tällä hetkellä viedä tietoa niihin paikkoihin, missä maahanmuuttajat käyttävät palveluita, ja tehdä yhteistyötä järjestöjen ja viranomaisten kanssa.
Jos omaisyhdistyksiin saataisiin eritaustaisia työntekijöitä ja vapaaehtoisia, omaistilanteessa olevat maahanmuuttajat voisivat uskaltautua hakemaan apua helpommin.
Kolmannen sektorin käyttäjäkunnan vitivalkoisuutta kannattaisi lähteä purkamaan esimerkiksi viestinnällisen kuvaston moninaistamisella: kuvissa pitäisi näkyä ei-valkoisia ihmisiä muissakin yhteyksissä kuin maahanmuuttaja- tai pakolaistyön yhteydessä.
Tuula Kurjen mukaan yhdistykset eivät ole rasismista vapaita, eikä mielenterveyspalveluissa osata läheskään aina tarttua rasismin ongelmaan. Kurki toivoo, että rakenteellisesta ja institutionaalisesta rasismista käytäisiin nykyistä vilkkaampaa keskustelua.
Abucarin mielestä olisi hyvä, että kaikki omaisyhdistyksen työntekijät saisivat koulutusta, joka auttaisi kohtaamaan eri taustoista lähtöisin olevia ihmisiä.
– Rasismin ennaltaehkäisy kuuluu joka ikiselle ihmiselle, joka tuolla kadulla kävelee. Se on jokaisen tehtävä, Abucar sanoo.
Jutussa on käytetty haastatteluiden lisäksi lähteenä THL:ää, Mieli ry:n toteuttamaa englannin ja venäjänkielisille osoitetun kyselyn alustavaa tiivistelmää ja Helsingin yliopiston verkkoartikkelia ”Mielenterveyspalvelujen valkoiset rakenteet voivat estää nuoria saamasta apua”.
TEKSTI Emma Auvinen
KUVA Unsplash
KUVA (Zahra Abucar): Milla Välke
Lisätiedot ja yhteydenotot
