Valitse sivu

Julia Pihkanen, 16, peitteli monta vuotta kavereiltaan totuutta siitä, mitä kotiin kuuluu. Puhumattomuus ja salailu saivat nuoren olon ahdistuneeksi, ja lopulta hän sairastui itsekin. ”Nyt olen oppinut luottamaan ihmisiin paremmin”, Julia kertoo.

Kun 8-vuotias Julia tuli maanantaina koulusta kotiin, oli isä kotona vastaanottamassa lastaan, ja se oli mahtavaa. Mutta isä oli kotona myös tiistaina, keskiviikkona, torstaina ja perjantainakin. Isä oli aina kotona.

–  Oli toisaalta ihanaa, että joku oli aina kotona. Toisaalta se oli myös hassua, ja sitä yritti aina selitellä kavereille, Julia muistelee.

Julian isällä todettiin vakava masennus, kun Julia oli alakouluikäinen. Erinäisistä masennusoireista isä oli kärsinyt jo nuoruudestaan saakka, mutta kunto romahti täysin aikuisiällä työstä irtisanomisen jälkeen. Isä nukkui koko ajan, eikä hän jaksanut viettää aikaa lastensa kanssa.

–  Huomasin silloin, että isä muuttui. Itselläni oli todella kysyvä olo. Olin niin pieni, etten ymmärtänyt, mitä se sairaus tarkoittaa. Isä oli tavallaan kipeä.

Julian vanhemmat kertoivat Julialle ja tämän veljelle masennuksesta vasta myöhemmin, kun lapset olivat kasvaneet sen verran, että kykenivät ymmärtämään ja käsittelemään asiaa paremmin. Sen jälkeen masennuksesta on puhuttu perheessä hyvin rehellisesti.

–  Vanhemmat ovat olleet todella avoimia. Meillä on aina puhuttu perheen sisällä paljon.

 

Kun perhe sai tietää isän sairaudesta, koko elämä muuttui. Isovanhemmat olivat usein apuna arjen pyörittämisessä, kun vanhemmat väsyivät.

–  Olin huolissani, miten äiti jaksaa, enkä halunnut puhua omista asioistani, etten kuormita ketään enempää. Samaan aikaan ylisuoritin itseäni urheilussa sekä koulussa, ja minua kiusattiin, Julia muistelee.

–  Tunsin olevani yksin, ja sitten periaatteessa syrjäydyin. En nähnyt enää kavereita ja vietin aikaa vain kotona omassa huoneessani. En tehnyt yhtään mitään. Yritin paeta maailmaa.

Kun vanhemmat huomasivat, kuinka Julia alkoi vetäytyä omiin oloihinsa, yrittivät he houkutella tätä takaisin harrastusten ja kavereiden pariin. Julia ei kuitenkaan ottanut kehotuksia kuuleviin korviinsa.

–  Aloin räjähdellä, Julia kuvailee käyttäytymistään. Pienimmätkin asiat saivat aikaan raivokohtauksen. Vanhemmat ymmärsivät, ettei raivoaminen johdu pelkästä murrosiästä, joten he päättivät hakea ulkopuolista apua. He varasivat ajan lääkärille Julian vastusteluista huolimatta.

–  Viime vuosi oli niin synkkä, etten muista siitä mitään. Minulla todettiin keskivaikea masennus, paniikkihäiriö ja ahdistuneisuushäiriö. Vaikka menin vastahakoisesti hoitoon, sain sieltä oikeasti apua ja tarpeeksi ajoissa. Minusta tuntuu, että se pelasti minut.

Masennukseen liittyen Julia on saanut isältään paljon tukea. Sairaudesta on hyvä keskustella läheisen kanssa, joka tietää tasan tarkkaan, miltä se tuntuu.

–  Olisi helppo ajatella, että sairaus pistää perheen erilleen. Minusta kuitenkin tuntuu, että meidän perhettämme sairaudet ovat lähentäneet entisestään.

Apua masennuksen käsittelyyn löytyi koulustakin. Yläkouluaikoina Julia kävi juttelemassa viikoittain psykiatrisen sairaanhoitajan ja koulukuraattorin kanssa.

Myös opetuksen suunnittelussa masennus otettiin huomioon. Julian koulunkäyntiä helpotettiin esimerkiksi antamalla enemmän aikaa tehtävien palautukseen ja kokeiden tekemiseen. Kokeita oli mahdollista myös siirtää, jos kaksi koetta sattui liian lähelle toisiaan. Entiselle ylisuorittajalle helpotukset olivat suuri apu.

–  Kaikille minua opettaville opettajille meni viesti siitä, että minulla on nyt tällaiset oikeudet. Monet opettajat tsemppasivat minua.

 

 

Ystävilleen Julia on puhunut omasta masennuksestaan rohkeasti ja peittelemättä. Sen sijaan isän masennuksesta hän kertoi kavereilleen vasta vuosi sitten, samaan aikaan kuin omasta masennuksestaan, vaikka isän sairaus todettiinkin jo Julian alakouluaikoina.

–  Oli vaikeampaa kertoa kavereille ensimmäistä kertaa isän masennuksesta kuin omasta masennuksestani. Minua ahdisti. Kaverit sanoivat minulle aina, että teillä on täydellinen perhe ja sinulla on kaikkea. Minulle tuli tunne, etten voi kertoa isästä kenellekään.

–  Tietyllä tavalla myös häpesin asiaa. En halunnut kavereilta sääliä, enkä sitä, että he alkaisivat kohdella minua eri tavalla. Nyt olen kuitenkin oppinut luottamaan ihmisiin paremmin.

Ensimmäinen ystävä, johon Julia luotti välittömästi ja jolle hän pystyi heti kertomaan kodin tilanteesta, löytyi FinFamin kautta.

– On ihanaa, että FinFami on olemassa, koska sain sen kautta uuden ystävän. Kolme tuntia sen jälkeen, kun olimme tavanneet, olimme ihan parhaat kaverit. Hän auttaa minua aina.

Vaikka myös muut ystävät ovat ottaneet Julian uutisen vastaan erittäin hyvin, on heidän käytöksensä Juliaa kohtaan hieman muuttunut. Toisinaan kaverit varovat, mitä Julian seurassa puhuvat.

–  Se on ehkä hyväkin asia, mutta en halua, ettei minulle voisi sanoa asioita suoraan. Kaverit eivät heitä esimerkiksi mustaa huumoria silloin, kun minä olen vieressä. Joskus tunnen itseni vähän ulkopuoliseksi.

Nuorten keskuudessa masennus on niin yleistä, ettei sitä enää pidetä tabuna tai muulla tavoin erityisenä. Kun Julia kertoo koulun ruokapöytäkeskusteluissa masennuksestaan, saattaa joku muukin yllättäen avautua omista kokemuksistaan.

Opetuksessa mielenterveysaiheet tuntuvat sen sijaan kantavan edelleen stigmaa. Julian mukaan koulussa on näennäisesti lisätty puhumista mielen sairauksista, mutta todellisuudessa niistä ei vieläkään avoimesti keskustella.

– Terveystiedon tunneilla mielenterveysaiheet skipataan, koska niihin ei ole aikaa. Niitä ei pidetä yhtä tärkeinä kuin ohjeita siitä, miten istut ergonomisesti.

 

FinFamiin Julia tutustui, kun perhe osallistui yhdessä viikonlopun mittaiselle perheleirille. Sen jälkeen Julia on ollut mukana muun muassa nuorten leffailloissa ja retkillä. Yksi mieleenpainuvimmista kokemuksista Julialle oli, kun hän pääsi viime kesänä FinFamin kautta puhumaan lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttilan kanssa, ja sai näin mahdollisuuden vaikuttaa nuorten asioihin.

Omaisyhdistyksestä Julia on oppinut, ettei ole huoliensa kanssa yksin. Myös muissa perheissä on mielenterveysongelmia.

– FinFamin myötä tajusin, että ei meidän perheemme ole erilainen. Kukaan ei määrittele, mikä on normaali perhe, Julia kiteyttää.

FinFamista Julia on löytänyt myös vertaistukea ja oman tukiverkoston. Erityisen tärkeäksi henkilöksi Julialle on muodostunut FinFami Pirkanmaan nuorten kanssa työskentelevä Sari Nurminen, jonka kanssa Julia on yhteydessä useamman kerran kuukaudessa. Tapaamisissa puhutaan tavallisista asioista; arjesta, suruista, iloista, huolista ja perheestä.

Erityisesti Julia kiittelee FinFamia siitä, kuinka helppoa toimintaan on ollut tulla mukaan.

– Voit vain kävellä sisään ja olla että moi, tulin pullakahville.

 

Vaikka vaikeuksia Julian matkalle on mahtunutkin, menneisyydestään hän ei haluaisi muuttaa mitään.

– Olen tyytyväinen siihen, mitä minulle on annettu. Vaikeudet ovat kasvattaneet minusta sen, kuka olen nyt.

– Olen oppinut näyttämään tunteeni paremmin ja minusta on tullut rakastavampi ihminen. Olen myös oppinut kuuntelemaan muita, koska muut ovat kuunnelleet ja auttaneet minua.

Tällä hetkellä kaikki on hyvin niin kotona kuin koulussakin. Hoitojakson myötä Julian isä on virkeämmässä kunnossa ja jaksaa olla mukana lastensa arjessa.

Harrastukset ovat olleet Julialle aina se arjen suurin voimavara. Moukarinheittoa SM-tasolla harrastava nuori nainen treenaa useita kertoja viikossa ja valmentaa pienempiä harrastajia. Yleisurheilun lisäksi kalenteri täyttyy mallintöistä.

– Toivon, että urheilu pysyisi aina mukana elämässäni ja olisin vain onnellinen.

 

TEKSTI JA KUVAT: Emilia Aakko

Lisätiedot ja yhteydenotot

Etunimi Sukunimi
Etunimi Sukunimi

Tehtävänimike

p. 123 456 7890
[email protected]

Aiheesta muualla

Pin It on Pinterest