Yhdessä kasvaneet

– Sisareni kuolemaa edeltävänä päivänä sairaalassa järjestettiin kriisikokous. Kun sisko ei saapunut paikalle, pelkäsin pahinta. Otin itsemurhariskin puheeksi ja pyysin lääkäriltä pakkohoitomääräystä, Lotta Lehtikari kertoo. Elettiin vuotta 2006.

Lääkäri ei vakuuttunut Lehtikarin, omaisen, ajatuksista. Kun Lehtikari puhkesi itkemään, lääkäri ilmaisi pidättyvästi kokouksen päättyneen.

– Itku ja anelu veivät uskottavuuteni.

Lehtikari oli kokenut tilanteen aikaisemminkin. Hoitohenkilökunta ohitti omaisen, joka ei osannut peittää tunteitaan.

Toisaalta Lehtikarin näkemyksillä ei ollut ollut merkittävää painoarvoa silloinkaan, kun hän oli pystynyt kertomaan ajatuksistaan rauhallisemmin.

– Edelleen näen painajaisia siitä, etten yrityksestäni huolimatta saa siskoa hoitoon, Lehtikari sanoo.

 

LEHTIKARIN MIELESTÄ SISAREN hoito olisi toteutunut tarkoituksenmukaisemmin, mikäli ammattilaiset olisivat tehneet yhteistyötä omaisten kanssa. Esimerkiksi psykoosien ensioireet Lehtikari tunnisti hyvissä ajoin.

– Osasin odottaa psykoosia, kun sisareni elämässä kuohui ja hän oli kuormittunut. Katseen muutoksesta vaistosin, milloin hänen mielensä oli kääntymässä psykoosiin.

Manian myötä sairaudentunto katosi ja sisar kieltäytyi hoidosta. Lääkärit tarvitsivat diagnoosia varten selkeää näyttöä. Sitä Lehtikarin sisar ei tarjonnut.

– Sisareni ei puhunut ammattilaisten vastaanotoilla ohi suunsa. Hän ei kuulunut niihin, jotka olisivat kertoneet vaaleanpunaisista elefanteista. Psykoosissa sisareni, fiksu nainen, muuttui viiltävän älykkääksi ja taktiseksi.

Osastohoidon välttääkseen sisar keksi uskottavia tarinoita, joiden todenperäisyyttä ammattilaiset eivät osanneet epäillä. Toistuvasti hän onnistui kertomuksillaan vakuuttamaan lääkäreitä avohoidon riittävyydestä.

– Hänen tarinansa olivat johdonmukaisia, mutta kytkeytyivät vain heikosti tosiasioihin. Hän saattoi loihtia esimerkiksi puolitutusta luottoystävän. Lähes vieraasta ihmisestä muodostui hänen mielessään tukihenkilö, joka oli sitoutunut käymään päivittäin hänen luonaan varmistamassa, että lääkkeet oli otettu.

Rakkaat omaiset taas vääristyivät vastapelureiksi ja vihollisiksi.

– Sisareni syytti minua kyttäämisestä ja käyttäytyi aggressiivisesti. Toisinaan hän turvautui fyysiseen väkivaltaan. Kerran sain nyrkistä siten, että mustaa silmää jouduttiin meikkaamaan piiloon teatterin näytökseen.

 

 

LEHTIKARI PUOLTAA NIIN SANOTTUA Keroputaan mallia. Lapissa Tornion kunnassa psyykkisesti oireileva ihminen ja hänen perheensä tapaavat mielenterveystyön ammattilaisia vuorokauden kuluessa yhteydenotosta. Vaikeuksiin pureudutaan ensisijaisesti keskustelun keinoin. Koko perheen kuulemista pidetään tärkeänä. Lääkehoidon mahdollista aloittamista harkitaan perusteellisesti.

– Tämä kansainvälistä huomiota herättänyt malli pitäisi ehdottomasti ottaa käyttöön muuallakin Suomessa, Lotta Lehtikari sanoo.

Silloin kun sisaren kunto heikkeni merkittävästi, Lehtikari olisi halunnut tehdä päätöksiä hänen puolestaan.

– Päivi Storgård, toimittaja ja kaksisuuntaisuuden kokemusasiantuntija, on herätellyt keskustelua uudenlaisista hoitokäytännöistä. Hän on esittänyt, että mieleltään sairastunut ihminen voisi tulevaisuudessa nimetä itselleen päätäntävaltaisen luottohenkilön.

Luottohenkilö toimisi potilaan virallisena edustajana silloin, kun sairaus estäisi potilasta ajattelemasta rationaalisesti.

Lehtikari on vakuuttunut siitä, että hänen sisarensa olisi halunnut ehkäistä ongelmia luotetun läheisen tuella. Normaalikuntoisena sisar keskusteli sairaudestaan avoimesti ja oli valmis tarttumaan tarjottuun apuun niin itsensä kuin perheensä tähden.

– Sairastumisensa jälkeenkin sisareni eli pääosin normaalia arkea. Hän työskenteli ansiokkaasti maahanmuuttajaluokan erityisopettajana ja huolehti yksinhuoltajana lapsistaan. Kuinka monelta vaikeudelta olisimme välttyneet, mikäli omaisen arvioon hoidon tarpeesta olisi luotettu silloin, kun hänen vointinsa äkillisesti heikkeni.

 

LOTTA LEHTIKARILLE ISOSISAR OLI monessa esikuva. Lapsena Lotta ammensi sisarelta sosiaalisia taitoja ja rohkeutta. Isosiskon selän takana hitaammin lämpiäväkin pääsi osalliseksi seikkailuista.

– Alle kouluikäisenä sisareni saattoi marssia ravintolassa keittiöön ja hieroa tuttavuutta kokin kanssa. Avoimuutensa ansiosta hän sai osakseen erityiskohtelua. Hänen siipiensä suojissa minäkin, ujompi pikkusisko, saatoin saada ylimääräisen karkin.

Lehtikari kuvaa sisartaan myös suvaitsevaksi, karismaattiseksi ja luovaksi. Sisar tuntui tekevän ystävineen yhtenään kiehtovia asioita.

– Nuorena hakeuduimme kotikaupungissamme Kouvolassa nuorisoteatteriin. Isojen ryhmässä, johon sisareni kuului, valmistettiin huikeita esityksiä. Mieleeni on jäänyt esimerkiksi ”Kevään herääminen”, näytelmä seksuaalisuuden puhkeamisesta.

Lukioikäisenä sisar oli vaihto-oppilaana Australiassa. Kotiin hän palasi aboriginaalipaita yllään, kasvot maalattuina ja pehmokenguru kainalossaan, leveästi hymyillen. Hän oli viettänyt Australiassa ikimuistoisia hetkiä italialaistaustaisessa perheessä. Tämä perhe piti kotinsa ovet alati avoinna, ja heidän pyöreän pöytänsä ympärillä keskusteltiin loputtomasti.

– Perheen suvaitsevaisuus ja välittömyys teki sisareeni lähtemättömän vaikutuksen. Myöhemmin hän pyrki viljelemään omassa kodissaan samanlaista henkeä.

 

 

LEHTIKARIN SISARUKSET OLIVAT USEIN ensimmäisten joukossa ilmoittautumassa uusiin harrastuksiin, joita Kouvolassa käynnisteltiin. Lotta Lehtikari uskoo pyrkineensä sisarensa kanssa vaistomaisesti irtautumaan lapsuudenkodin ahdistavasta ilmapiiristä.

– Pikkuporvarillinen äitimme halusi meidän harrastavan lähinnä klassista musiikkia ja balettia, jotta kotimme näyttäisi hyvältä ulospäin. Henkisesti perheemme oli kuitenkin toimimaton ja köyhä.

Isä pakeni töihin. Äiti ei sopeutunut äitiyteensä. Lehtikari on kuullut, ettei äiti esimerkiksi pystynyt juurikaan koskemaan esikoiseensa tämän ollessa vauva.

– Minun kohdallani äiti lienee pärjännyt hivenen paremmin. Hän tuntui suhtautuvan minuun, isän näköiseen tyttöön, myöhemminkin hyväksyvämmin kuin siskooni, joka muistutti ulkonaisesti äitiä itseään.

Tytärten kasvaessa äiti laati kotiin mielivaltaisia sääntöjä, joita hän ei kuitenkaan läheskään aina muistanut noudattaa. Tyttäret kokivat äidin käytöksen kiusanteoksi ja epäoikeudenmukaiseksi vallankäytöksi. He eivät tienneet äidin olevan psyykkisesti sairas.

– Äiti kieltäytyi loppuun asti tunnistamasta ongelmiaan. Psykoosien ja masennusjaksojen takia uskon hänen kuitenkin kärsineen siskoni tapaan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä.

Sisarukset liittoutuivat, tukivat toisiaan ja pärjäsivät yhdessä. Uhmakkaista puheistaan huolimatta esikoistytär oli haavoittuvampi suhteessaan äitiin.

– Äidin sanat porautuivat hänessä syvälle eikä hän pystynyt aikuisenakaan ohittamaan niitä. Minä, kuopus, taas pidin etäisyyttä äitiin ja turvauduin luotettavaan ja sydämelliseen hoitotätiimme, joka oli meillä kotona töissä vuosikymmenen ajan.

Kodinhoitaja huolehti perheen kaikista kotitaloustöistä. Vaikka hän valmisti päivittäin kaksi lämmintä ruokaa jälkiruokineen, hänellä oli Lehtikarin mielestä aina aikaa pysähtyä kuuntelemaan lapsia.

Äiti ei tuntunut ymmärtävän kodinhoitajan merkitystä omalle jaksamiselleen.

– Kun olin kahdeksanvuotias, äiti irtisanoi hoitotädin työsuhteen ajatellen, ettei tälle olisi enää käyttöä. Siitä alkoi perheemme alamäki, joka johti vanhempieni eroon ja äidin sairauden syvenemiseen.

Äiti kuoli lääkkeiden yliannostuksen seurauksena vuonna 2004.

 

LEHTIKARIN SISAR ALKOI OIREILLA opiskeluvuosinaan. Ensin puhuttiin loppuunpalamisesta. Myöhemmin tuli masennusjaksoja. Ensimmäisen psykoosinsa hän koki esikoisensa syntymän jälkeen.

– Tila diagnosoitiin lapsivuodepsykoosiksi. Sama toistui toisenkin lapsen kohdalla, Lehtikari kertoo.

Kevättalvella 2006 sisar oli lyhyesti sairaalahoidossa psykoosiin johtaneen manian vuoksi. Kesään mennessä hän vaipui syvään masennukseen.

– Hän oli saanut kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosin puoli vuotta aikaisemmin. Vailla riittävää ammattilaisten ja vertaisten tukea hänen oli vaikeaa käsitellä ajatusta parantumattomasta sairaudesta.

Sisar puhui omaisilleen tunteistaan, myös itsemurha-ajatuksistaan. Hän uskoi tekevänsä kuolemalla palveluksen lapsilleen.

– Kunnallinen psykoterapeutti oli kesälomalla eikä yksityiseenkään saatu yhteyttä. Vastuu sisareni hengestä jäi minulle ja isälle, Lehtikari kertoo.

Sairaalassa järjestetyn tuloksettoman kriisikokouksen jälkeen Lehtikari teki sisarestaan katoamisilmoituksen poliisille.

– Suruviesti saapui seuraavana aamuna. Sisareni oli hypännyt kerrostalon katolta.

 

 

SISAREN SAIRAUS HORJUTTI vuosien varrella myös Lehtikarin terveyttä. Lehtikari työskenteli näyttelijänä Helsingissä, mutta kantoi samalla vastuuta sisarestaan ja tämän lapsista, jotka asuivat Tampereella.

– Minusta kehittyi tarkkailija. Kuulostelin puhelimessa, missä mentiin: milloin olisi hypättävä junaan tai lähetettävä sukulainen tai ystävä hoitamaan lapsia.

Kun sisar kuoli, Lehtikari oli raskaana ja vasta toipumassa äitinsä itsemurhasta.

– Sisareni poismenon jälkeen selviydyin elämässä eteenpäin hetki kerrallaan. Keskityin hengittämiseen. Taistelin syntymättömän lapseni vuoksi.

Lehtikari sanoo tehneensä tuolloin selkeän päätöksen siitä, että asettaisi vastedes oman hyvinvointinsa muiden asioiden edelle. Hän kustansi itselleen yksityisen psykoterapian.

– Psykoterapia selkiytti ajatuksiani. Senkään jäljiltä en kuitenkaan voinut hyvin. Psykoterapeuttini ehti kokeilla kanssani monia menetelmiä ennen kuin hän lopulta suositteli Rosen-terapiaa.

Rosen-terapia aloitti Lehtikarin elämässä uuden vaiheen. Traumat hellittivät, ja voimavaroja alkoi puskea esiin. Lehtikarin mukaan Rosen-terapia sijoittuu psykoterapian ja fysioterapian välimaastoon.

– Tunteet asuvat kehossa, ja Rosen-terapeutti tunnistaa kehon reaktioita. Keho on kuin valheenpaljastuskone, jonka avulla päästään kiinni tunnemuistoihin.

Lehtikari koki Rosen-terapian niin mullistavaksi, että päätti hakeutua alan koulutukseen. Opinnot ovat nyt loppusuoralla, ja tulevaisuus näyttäytyy mahdollisuuksien kirjona.

– Haaveilen siitä, että voisin tulevaisuudessa auttaa ihmisiä Rosen-terapeuttina moniammatillisessa työryhmässä, yhteistyössä psykoterapeuttien ja psykiatrien kanssa, Lehtikari kertoo innostuneena.

TEKSTI: Aino Haavio
KUVAT: Kaisu Jouppi

Juttu on julkaistu Labyrintti-lehdessä 1/2016.