Lue FinFami-blogista: ”Hätääni ei tunnistettu ajoissa”

Korkeakouluopiskelijana minulta kysytään usein: ”Kuinkas pitkällä sinun opintosi ovatkaan?” ja ”Koska valmistut?” Joka kerta joudun miettimään, miten tiivistän viimeiset kymmenen vuotta elämästäni. Elämästä, jossa mielenterveysomaisena kasvamisen jälkimainingeissa oma mielenterveyteni romahti täysin, menetin rakastamani opiskelupaikan ja jouduin kynsin hampain rakentamaan toimintakykyäni uudelleen.

Lopulta palasin yliopistoon samalle alalle, vaikka opiskelutahtini on valovuosien päässä tavoitteesta. Yleensä vastaankin valmistumista koskeviin kysymyksiin: ”Nyt on meneillään kolmas vuosi, mutta en tule valmistumaan tavoiteajassa.” Sanon näin, jotta en säikäytä uusia tuttavia tai sukulaisiani, jotka ystävällisesti yrittävät tutustua tai kysellä kuulumisia.

Nyt sain kunnian jakaa kokemuksiani teille, hyvät lukijat, ja kertoa, miten laaja-alaisesti elämä mielenterveysomaisena voi vaikuttaa opiskelukykyyn ja elämänkulkuun.

Rakastin ensimmäistä yliopistoani ja sosiologian opintojani. Muistoissani ensimmäinen vuosi on lähes epätodellisen ihana. Ala oli kiinnostavaa, merkityksellisen tuntuista ja opettajieni intohimo oli tarttuvaa. Suureksi hämmästykseni suoriuduin opinnoistani erinomaisesti, sain monia onnistumisen kokemuksia ja itsetuntoni kasvoi.

Vuosia kestänyt sosiaalinen ahdistuksenikin helpotti sen verran, että se ei enää rajoittanut elämääni merkittävästi. Kaiken kaikkiaan elämäni tuntui alkaneen ja tulevaisuus näytti kirkkaalta.

Vähitellen vointini alkoi huonontua ja opinnoista suoriutuminen oli päivä päivältä vaikeampaa. Itsestä huolehtiminenkin alkoi tuntua ylitsepääsemättömän vaikealta ja väärältäkin – aivan kuin en olisi ansainnut lempeyttä, ravintoa ja lepoa.

Vähitellen vointini alkoi huonontua ja opinnoista suoriutuminen oli vaikeampaa. Pelkäsin kuollakseni tuottavani pettymyksen opettajilleni ja koin murskaavaa syyllisyyttä siitä, että opinnot eivät enää sujuneetkaan. Olinhan kuitenkin hakenut tälle alalle voidakseni auttaa heitä, jotka kärsivät maailman epäoikeudenmukaisuuksien vuoksi. Nyt en saanut ensimmäistäkään esseetä kirjoitettua. Kaiken lisäksi olin jättänyt läheiseni oman onnensa nojaan muuttamalla kauas kotoa.

Olin ihan vakuuttunut, että toimintakyvyttömyyteni takia koko maailma kärsii. Kolmannen opintovuoden alettua mieleni oli jo niin solmussa, että makasin usein päiväkausia sängyssäni ja toivoin kuolevani, jotta minuun ei tarvitsisi hukata enempää resursseja, enkä voisi satuttaa muita. Lopulta menetin opinto-oikeuteni yliopistossa.

Nämä aika mahtipontiset ajatusvääristymät saattavat kuulostaa yhtäkkiseltä, epäonniselta sairastumiselta. Todellisuudessa olen pyöritellyt mielessäni samanlaisia uskomuksia jo alakouluikäisenä, kun yritin ymmärtää, miksi perheemme eli lähes tauotta sietokykynsä äärirajoilla.

Vanhempieni vaikeat lapsuudet olivat jättäneet jälkensä heidän vointiinsa, mikä näkyi kotona meidän lasten arjessa usein epävarmana ja pelottavanakin ilmapiirinä.

Minun tapani selviytyä oli olla niin helppo ja huomaamaton kuin osasin. Tämä rooli vain vahvistui entisestään, kun minusta tuli erityislapsen ylpeä isosisko.

Vanhemmillani oli jo entuudestaan huonot edellytykset käsitellä elämän kriisitilanteita, saati sitten auttaa meitä lapsia selviytymään pelottavien tilanteiden ja jatkuvan huolen värittämästä arjesta. Seurasin ja tunsin, miten silminnähtävän ylikuormittuneita vanhempani olivat ja kuinka haastavaa sisarukseni elämä paikoin oli.

Koska en saanut aikuisten tukea näiden tilanteiden ja niiden herättämien tunteiden käsittelyyn, tein kuten lapsille on ominaista ja syytin itseäni.

Tunsin itseni samanaikaisesti näkymättömäksi ja valtavaksi taakaksi – pahaksi lapseksi, josta ei kannatakaan välittää.

Jo 9-vuotiaana olin vakuuttunut, että kaikille olisi parempi, jos minua ei enää olisi ja perheeni saisi vihdoin mahdollisuuden olla onnellinen. Nämä synkät ajatusten syöksykierteet 9- ja 22-vuotiaana ovat kuin toistensa peilikuvia, eikö totta?

Se, mikä erotti yliopistossa lauenneen kriisien aiemmista, oli se, että tällä kertaa ajatusvääristymäni veivät toimintakykyni täysin mukanaan. Peruskoulussa ja lukiossa selviydyin arjesta ja koulusta, vaikka mieleni upposi välillä todella synkkiin syvyyksiin. Olen oppinut, että tämä on traumaattisissa olosuhteissa kasvaneille tai niissä muuten pitkään eläneille tyypillinen kehityskulku.

Trauman keskellä voi olla hyvinkin toimintakykyinen, mutta kun on vihdoin turvassa, keho ja mieli päästävät irti selviytymistilasta ja lopputuloksena on romahdus. Koska pienenä opittu selviytymiskeinoni oli olla aiheuttamatta huolta, on ymmärrettävää, että ensimmäisen kerran omilleni muuttaminen toi mukanaan romahduksen – enää ei ollut ympärillä ihmisiä, joille ylläpitää illuusiota pärjäämisestä.

Luulen, että ulospäin hyvin pärjääminen lapsena vaikeutti avuntarpeeni tunnistamista.

Neuvokkaana lapsena kerroin jo 9-vuotiaana itsemurha-ajatuksistani kouluterveydenhoitajallemme. Hänen tapansa auttaa oli soittaa vanhemmilleni, jotka ymmärrettävästi hätääntyivät ja parhaansa mukaan yrittivät muuttaa toimintatapojaan. Muutos ei kuitenkaan ollut kestävää, koska ilman ulkopuolista tukea olosuhteet pysyivät yhtä kuormittavina. Minä opin, että autan parhaiten pärjäämällä yksin ja ettei ongelmani niin pahoja tainneet ollakaan.

Jossittelu ei tietenkään muuta menneisyyttä, mutta joskus mietin, miten paljon kärsimystä olisi voitu ennaltaehkäistä, jos hätäni olisi tunnistettu jo noihin aikoihin. Yksi motiiveistani kouluttautua kokemusasiantuntijaksi oli jakaa tarinani toivoen, että joku toinen ulospäin hyvin pärjäävä lapsi saisi oikea-aikaisemmin tarvitsemaansa apua. Itse sain apua vasta myöhemmin.

Tilanteestani huolimatta elämäni on ollut täynnä kauniita kokemuksia, rakkaita ihmisiä ja arvokkaita opinhetkiä. Selviytymismekanismini, kuten kuvaamani ajatusvääristymät, ovat tehneet tehtävänsä ja olen selviytynyt tähän hetkeen, jossa pystyn opettelemaan uusia toimintatapoja ja kasvattamaan itsetuntemustani entisestään.

Luotan siihen, että opintoni alkavat sujumaan, kun hetki on oikea.

Ja vaikka joskus on haastavaa selittää, miksi opintoni tuntuvat junnaavan paikallaan vielä lähes vuosikymmen aloittamisen jälkeenkin, koen etuoikeutena sen, että minulle on kertynyt näin paljon tietoa, taitoa ja ymmärrystä mielenterveyteen liittyen.

Minulle on korvaamattoman arvokasta, että pystyn kokemuksieni pohjalta tekemään auttavaa työtä.

TEKSTI: Anna
Annan nimi on muutettu yksityisyyden suojaamiseksi. 

KUVA: kuvituskuva/ FinFami ry.