Valitse sivu

Rosa Meriläisellä on mielenterveysongelmiin samanlainen suhtautumistapa kuin mihin tahansa terveysongelmiin: asiallinen ja ratkaisukeskeinen. Jos omat voimat loppuvat, Rosa hakee apua ja luottaa asiantuntijatietoon. Toipumisessa tärkeässä roolissa on myös kumppani.

– Toisen puolesta ei voi mennä hoitoon, mutta toisen hoitoa voi tukea.

Rosa Meriläisen, 43, elämässä mielenterveysasiat ovat aina olleet hyvin arkinen keskustelunaihe.

Esimerkki tuli läheltä. Rosan isä Jussi Särkelä työskenteli aikoinaan Mielenterveyden keskusliiton toiminnanjohtajana ja opetti, miten tärkeää on hälventää stigmaa mielenterveysongelmien ympäriltä. Turha häpeä usein hidastaa avun hakemista.

– Mutta silti, kun ensimmäisen kerran uuvuin ja masennuin vuonna 2004, en jäänyt sairauslomalle heti, kun minulle sitä työterveyshuollosta suositeltiin. En ole koskaan ajatellut, että mielenterveysongelmissa olisi jotakin noloa, mutta tuoreena kansanedustajana pelkäsin uupumisesta kertomiseen liittyvää julkisuutta, Rosa muistelee.

Hän sanoo huomanneensa, että moni epäröi kertoa vaikkapa työuupumuksesta. Rosa sanoo ymmärtävänsä etenkin nuorempien työntekijöiden pelkoa.

– Ei minullekaan nuorempana tullut mieleen, että oma terveys voisi jotenkin reistailla.

Rosan mukana pelkona tuntuu olevan, että jos ei ole koko työuran ajan rautainen terveys, ura kaatuu siihen.

– Mutta eihän kenelläkään ole koko ajan rautainen terveys!

Asenteet ovat kuitenkin muuttumassa, pikku hiljaa. Nykyään myös julkisissa ammateissa toimivat ihmiset kertovat uupumisestaan. Se on Rosasta terve kehityssuunta. Masennukseen ja mielenterveysongelmiin kielteisesti suhtautuvat ovat hänen kokemuksensa mukaan vähemmistössä.

– Asiasta kertomisesta on ehdottomasti enemmän hyötyä kuin haittaa. Omaa itseään ja elämäntarinaansa ei pidä hävetä.

Rosa sanoo, että omista mielenterveysongelmista on ollut se hyöty, että hän tunnistaa ne helpommin myös oman elämänsä ihmisistä ja osaa kannustaa heidät hakemaan apua.

– Useimmilla suomalaisilla on lähipiirissään joku, jolla on tai on ollut mielenterveysongelmia. Jos luulee, ettei ole, kannattaa miettiä, miksi on sellaisessa asemassa, ettei tiedä niistä.

 

Rosa on elämänsä aikana sairastanut kaksi masennusta. Sen lisäksi hänellä on ollut työssä uupumista.

Tällä hetkellä Rosa Meriläinen työskentelee Kulttuuri- ja taidealan keskusjärjestön pääsihteerinä. Hänen työuransa ei siis ole tyssännyt siihen, että hän on sanonut ääneen sairastaneensa masennusta.

– Mutta on minulle joku joskus ääneen pohtinut, että ehkä jotkut työpaikat ovat menneet minulta sivun suun, koska olen puhunut näistä asioista ääneen. Vastakysymykseni on: miksi ihmeessä haluaisin sellaisen työnantajan palvelukseen?

Mielenterveys ja siihen liittyvät ongelmat ovat yksityisasia – ja tietyssä mielessä eivät ole. Esimerkiksi masentuneen vointi heijastuu perhe-elämään tai parisuhteeseen.

Mielenterveysongelmista kertominen puolisolle saattaa jännittää, mutta Rosa muistuttaa, että todennäköisesti hän on jo aavistanut asian – etenkin, jos samassa taloudessa elellään.

Lisäksi kumppanin tukea ei kannata aliarvioida.

– Mielenterveysongelmainen ajattelee usein, että on tyhmä ja yhteiskunnalle kallis. Ettei hän ansaitse hoitoa tai että avun vastaanottaminen ei johda yhtään mihinkään. Minä alan ainakin usein uupuneena syytellä itseäni. Silloin on hyvä, että vierelläni on kumppani, joka sanoo, että ‘sä olet hyvä juuri tuollaisena ja että kyllä sä pärjäät’.

Aina uupunut tai masentunut ei tajua omaa tilaansa. Rosa muistelee, ettei itsekään ymmärtänyt olevansa masentunut ennen kuin tilanne äityi niin pahaksi, että edessä oli kuukausien sairausloma.

– Sellaista, mitä ei itse ymmärrä, niin siitä on vaikea puhua tai kommunikoida muillekaan.

Toisella kerralla masentuessaan Rosa tunnisti sairauden, mutta avun saaminen oli vaikeampaa kuin ensimmäisellä kerralla. Vakituinen työsuhde oli vaihtunut freelanceriudeksi, eikä työterveyshuolto ollut käytettävissä.

– Mielestäni järjestelmässämme on se perusongelma, että monet kipeimmin apua tarvitsevista eivät ole työterveyden piirissä. Sain avun julkiselta puolelta – tosin en samassa ajassa kuin olisin saanut työterveyshuollosta.

Lääkkeet Rosa sanoo saaneensa heti ja terapiaa oli tarjolla noin kuukauden kuluttua.

– Useimmat mielenterveysongelmat ovat sellaisia, että apua saa, kun sitä hakee. On sairauksia, joita voidaan parantaa, kuten masennus, ja on sairauksia, joita voi pitää kurissa lääkkeillä, kuten kaksisuuntainen mielialahäiriö.

 

Lääkehoidon puolustaminen ja terveydenhuollon ammattilaisten ohjeiden säntillinen noudattaminen ovat Rosalle itsestäänselviä asioita.

Lääkärin ohjeiden noudattaminen on hänen mukaansa myös parisuhdeteko.

– Masentunut ei välttämättä ole itse paras arvioimaan, miten kannattaa toimia. Siksi olen aina ollut kuuliainen potilas ja tehnyt, kuten lääkäri on sanonut. Uskon, että siinä tulee parisuhteen toisellekin osapuolelle turvallinen olo, kun sen hoitopäätöksen on tehnyt terveydenhuollon ammattilainen.

Kumppani on myös hyvä pitää ajan tasalla: hänelle voi kertoa, hoitosuunnitelmasta ja sairauden arvioidusta kestosta.

– Se on varmasti vaikein ja raskain tilanne parisuhteessa, jos toinen voi huonosti, mutta ei suostu hakemaan apua. Tai jos näkee, että ovat asiat huonosti, mutta toinen ei puhu. Silloin kumppani alkaa arvailla syitä ja saattaa kuvitella, että kaikki johtuu hänestä.

Rosa sanoo olevansa onnellinen myös siitä, että hänellä on aina ollut tiedemyönteisiä kumppaneita, joiden kanssa asioista on voinut keskustella.

– Toisen puolesta ei voi mennä hoitoon, mutta toisen hoitoa voi tukea.

Rosan elämässä se on tarkoittanut sitä, että puoliso ei ole lääkevastainen tai ole ottanut masentuneen käytöstä itseensä.

Mutta entä jos näin on?

– Asiantuntijoilta saa neuvoja, miten kertoa hoidostaan kumppanille, jos tällä on esimerkiksi vanhakantaisia mielipiteitä lääkehoidosta. Todennäköisesti käy niin, että asiallisen tiedon saatuaan kumppani useimmiten tajuaa, että hetkinen – onhan tämä hoito minunkin etuni.

Rosan mielestä kumppanin on myös tärkeää pysyä kasassa ja olla menemättä mukaan masentuneen tunnelmaan.

– Parisuhteen molemmat osapuolet eivät saa romahtaa. Muuten ei homma toimi. Ja kovin olisi hankalaa kertoa murheestaan, jos toinen heti alkaisi itkeä tai väännellä käsiään.

Rosa sanoo, ettei kumppanilta voi vaatia määräänsä enempää, mutta pitkässä parisuhteessa on hänen mukaansa voitava luottaa siihen, että toinen jaksaa huonommankin ajan.

– Yksikään parisuhteeni ei ole kaatunut mielenterveysongelmiin. Vuosien parisuhde kyllä kestää monenlaisia vaivoja. Sitoutumiseen kuuluu, että hyväksyy sen, ettei koko ajan voi olla vain onnellista. Elämässä saattaa tulla eteen rahaongelmia, työttömyyttä, sairautta tai muuta vastaavaa.

 

– Suhtaudun kaikenlaisiin terveysongelmiin asiallisesti ja ratkaisukeskeisesti, Rosa sanoo.

Hänelle suhtautumistapa tarkoittaa myös sitä, ettei mielenterveysasioiden käsittelyssä tarvitse tai kannata jäädä yksin.

Suomalaisessa yhteiskunnassa on se hieno piirre, että järjestöjä ja erilaisia ryhmiä on vähän joka lähtöön.

Rosa suositteleekin yksilöterapian lisäksi vertaistukea. Ryhmiin voi osallistua joko livenä tai verkossa.

– Sekä terapiassa että vertaistukiryhmissä itsetuntemus kasvaa. Molemmissa saa puhua itsestään loputtomasti. Se on yllättävän kivaa.

Rosa on hakenut vertaistukiryhmistä apua ainakin uniongelmiinsa ja avioeroon liittyviin kysymyksiin.

– Vertaistukiryhmät ovat myös loistavaa ennaltaehkäisevää apua. Avioeron yhteydessä hakeuduin Mannerheimin Lastensuojeluliiton vertaistukieroryhmään, sillä tiesin, että ero on masennukselle altistava tekijä. Halusin myös näyttää lapselleni mallia, että elämän kriisitilanteissa haetaan apua, eikä jäädä jahkailemaan.

Vertaistukiryhmien löytämisessä on ollut avuksi yhteiskunnallinen kiinnostus.

– Tunnen todella hyvin yhteiskunnan rakenteet, sillä olen ollut mukana politiikassa 20-vuotiaasta lähtien.

Elämänkokemus ja ikä ovat tehneet Rosan kohdalla tehtävänsä: hän tunnistaa nykyään paremmin jaksamisensa rajat ja on kehittänyt toimintamalleja, jotka tukevat hyvinvointia.

– Yksinkertaistaen toimintamallini on asiantuntijatietoon uskominen. Jos huomaan, että minulla on jaksamisen kanssa ongelmia, siirryn heti päihteettömään elämään. Nokkela mieli toki saattaisi ajatella toisin ja voisi alkaa hoitaa masennusta päihteillä. Mielestäni masentuneena ei kannata juoda lainkaan. Ja siinä raittiudessa puoliso voi olla tukena.

Päihteettömyyden lisäksi Rosa tietää liikunnan auttavan mielialan nostamisessa.

– Liikunta, päihteettömyys ja rutiinit – niillä pääsee jo pitkälle. Minulla on lapsi, joten minun on oltava toimintakykyinen. Onneksi vanhemmuuteen liittyvät rutiinit myös ylläpitävät mielenterveyttä. Vanhemmuuteen liittyy myös vastuuntunto, ja se on yksi syy, miksi haen heti apua.

Nykyään Rosa osaa myös itse havainnoida, milloin on syytä painaa jarrua.

– Olen koko ajan oppinut paremmin säätelemään jaksamistani ja huomaamaan, milloin olen loman tarpeessa.

 

TEKSTI Laura Koljonen
KUVAT Marika Finne

 

Lisätiedot ja yhteydenotot

Etunimi Sukunimi
Etunimi Sukunimi

Tehtävänimike

p. 123 456 7890
[email protected]

Aiheesta muualla

Pin It on Pinterest