Valitse sivu

Päivi on viiden lapsen äiti ja saadakseen elämänsä takaisin, hänen on pitänyt hyväksyä, ettei hän pysty muuttamaan asioita. Se on ollut ihan pakko hyväksyä.

Päivin lapsista neljä on jo aikuisia ja lapsenlapsiakin on sama määrä. Kaksi aikuisista lapsista on narkomaaneja ja toisella heistä on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Tämän lisäksi yhdellä täysi-ikäisistä on hoitamaton masennus ja ahdistuneisuushäiriö, sillä hän ei ole ollut valmis ottamaan apua vastaan. Tällä hetkellä Päivin ydinperheeseen kuuluu aviomies ja yksi alaikäinen lapsi.

Kolme vuotta sitten Päivin voimat alkoivat olla vähissä. Tekemistä piti olla ympäri vuorokauden viikon jokaisena päivänä. Jos hän ei ollut siivoamassa töissä, hän siivosi kotona. Hän järjesti huumeista riippuvaisille lapsilleen asuntoja, siivosi niitä, pesi pyykkejä ja kävi heille kaupassa. Välillä makseltiin vuokrarästejä ja tehtiin loppusiivouksia. Ylitöitäkin tehtiin paljon, jottei tarvinnut olla kotona. Myöhemmin Päivi on ymmärtänyt, että pitämällä itsensä kiireisenä, hänen ei tarvinnut käsitellä tunteitaan.

– Olin kauan hiljaa, kun en halunnut kenellekään puhua. Sen huomasi, ettei mikään asia hetkauttanut. Tuntui, ettei ole mitään ja että koko elämä on tässä.

– Nyt jaksan taas nauraa ja leikkiä. Kaikki ne tunteet on palanneet takaisin.

Muutos käynnistyi, kun Päivi huomasi alueensa lehdessä ilmoituksen mielenterveys- ja päihdeomaisten vertaistukiryhmästä.

Tuon vertaistukiryhmän kautta Päivi tutustui Pirkanmaan FinFamin toimintaan ja lähti mukaan Tarina-ryhmään, jossa hän kirjoitti tarinaansa kahden narkomaanin läheisenä olemisesta.

– Opin tunteiden käsittelyn vasta FinFamilla. En halunnut aiemmin puhua, etten leimaantuisi. Täällä ymmärsin, että minulla on oikeus olla vihainen lapselleni, kun hän on tehnyt jotain ihan väärää. Minulla on oikeus olla myös iloinen ja kaikkea siltä väliltä. Olen oikeastaan vasta itkenytkin sitten, kun sain puhuttua asiat läpi. Nyt kun kaikki tunteet on saatu purettua pois, voin aloittaa tyhjältä pöydältä. Minua ei enää hävetä puhua lapsistani, että he ovat narkomaaneja.

Päivin omassa jaksamisessa on tapahtunut suuri muutos. Aiemmin hän sanoi aviopuolisolleen, ettei tarvitse auttaa, ja että hän hoitaa kotityöt yksin. Nyt asioita tehdään taas yhdessä, pidetään lautapeli-iltoja ja käydään metsäretkillä. Hän on oppinut armollisuutta itseään kohtaan.

– Ennen FinFamia liikuin 24/7. Piti olla ihan koko ajan tekemistä. Siivosin työssä, sen jälkeen kotia. Olisi ollut synti katsoa telkkaria tai vain levätä. Nyt kun on saanut asioita purettua, niin voi harrastaa päiväunia, eikä ole pakko siivota kotona joka päivä. Jos olen väsynyt, voi ihan vain olla. Hyvällä omalla tunnolla voi pistää viltin päälle ja nukkua tunnin.

Rajaaminen on läheisen keino huolehtia omasta hyvinvoinnistaan.

Pirkanmaan FinFamin toiminnassa annetaan tietoa sairauksista ja erilaisista palveluista, mutta tärkeintä on tukea omaisen jaksamista ja rajojen asettamista.

Päivi on opetellut tervettä itsekkyyttä ja ajatteleekin nykyään, että hänen rahansa ovat hänen rahojaan, eikä hän halua maksaa niillä missään nimessä lastensa huumeita. Hänen ei tarvitse vastata yöllä puhelimeen ja lähteä hakemaan aikuista lastaan jostakin. Tai että hänen ei kuulu siivota, pestä pyykkiä tai käydä kaupassa toisten puolesta.

– Olen sanoittanut asiaa lapsilleni, että vedän rajan tähän, koska en jaksa enää valvoa öitä tai olla itkuinen.

Rajaaminen on aiheuttanut Päiville syyllisyyden tunteita. Vanhin lapsista kysyi, miksi äiti oli synnyttänyt heidät. Päivi oli hetken mietittyään vastannut, että hän halusi heidät. Eiväthän hekään olleet pieninä halunneet narkomaaneiksi. Päivi kantaa edelleen mukanaan pienen määrän syyllisyyttä, vaikka se onkin jo helpottanut.

Rajaamista on joutunut opettelemaan ja Päivi on käynyt aihetta käsittelevällä luennolla sekä puhunut asiasta paljon vertaistukiryhmässä. Osa saattaa esimerkiksi esittää lapsilleen uhkauksia, että jos et tee näin, niin sitten tapahtuu näin. Itse hän ei tee tätä, vaan täysi-ikäiset lapset tekevät itse omat ratkaisunsa. Päivi on käynyt myös kokemusasiantuntijakoulutuksen ja hän toimii tiiviisti vertaistuki-ihmisenä.

– Saan siitä hirveästi voimaa ja jaksamista. Ymmärrän, etten ole yksin. Meitä on hirveän monta, jotka pohtivat samoja asioita. FinFamin kautta vasta ymmärsin, kuinka tärkeää on puhua.

Luottamus liittyy tiiviisti tarpeeseen rajata. Päivi on oppinut, että narkomaanin sanaan ei voi luottaa, vaikka se surullista onkin. Hän ei usko, että hänen lapsensa olisivat tahallaan ilkeitä, vaan se on osa sairautta.

– Yhtenä iltana poliisi ryskytti meidän ovea ja pyysi avaamaan. Perhettämme syytettiin vakavasta rikoksesta, jota emme olleet tehneet. Onneksi pystyimme todistamaan, ettemme voineet olla osallisia. Tästä tuli kuitenkin aika iso juttu ja jouduin sulkemaan pankkitilini ja tunnukseni.

– Luottamus kun menee, niin se on kuin maito kaatuu pöydälle. Sitä ei saa enää kannuun.

Yhteiskunnassamme suhtautuminen syrjäytyneisiin on vääristynyt. Ei ymmärretä sitä, että narkomaanitkin ovat jonkun lapsia ja he eivät ole valinneet elämäänsä. On vain tapahtunut asioita, jotka ovat johtaneet siihen tilanteeseen, missä he nyt ovat. Avun saaminen ei ole aina itsestäänselvyys.

– Välillä kuulee syrjäytyneistä puhuttaessa, että helppoahan niiden on olla, kun sosiaalitoimisto maksaa niille kaiken. Esimerkiksi masennuksesta ja ahdistuneisuudesta kärsivällä aikuisella lapsellani ei ole pankkikorttia, Kela-korttia eikä osoitetta. Kukaan perheen ulkopuolinen ei häntä kaipaa.

– Hänellä on miesystävä, jonka isän luona he asuvat. Lähetän isälle kuukausittain vähän rahaa, jolla hakevat nuorille kaupasta ruokaa ja minulle toimitetaan niistä kuitit. Isäkin haluaa tietysti auttaa poikaansa ja on tyytyväinen, että hänellä on tyttöystävä.

Päiviä suututtaa, kun töissä välillä puhutaan, että taas tuolla menee yksi narkkari. Heistä puhutaan kuin he olisivat mitättömiä ihmisiä.

– Ei saisi haukkua tuntematta ihmistä. On heilläkin tunteet ja he elävät vaikeata elämää. Varmasti paljon vaikeampaa kuin minä.

Yksi ongelmakohta Päivin mielestä on tiedonsaanti. Kun hän kuuli, että yksi täysi-ikäisistä lapsista oli joutunut sairaalaan ja hengenlähtö oli lähelle, ei hänelle annettu mitään tietoa, sillä lapsi ei ollut merkinnyt häntä lähiomaiseksi.

– Ajattelen, että ne ovat kuitenkin minun lapsiani, että voisi jotain tietoa antaa ja kertoa, mihin voisin mennä heitä katsomaan.

Päivillä on kokemusta myös siitä, että alaikäistenkään kohdalla ei aina saa oikeanlaista apua.

– Terveyskeskuksessa ei otettu tosissaan, enkä saanut vastakaikua, mitä olisin äitinä tarvinnut. Esimerkiksi kun yksi lapsista oli ollut itsetuhoinen, niin terveyskeskuksen vastaanotossa todettiin, että eihän nuo vammat ole edes vakavia ja kysyttiin, että halutaanko oikeasti jäädä odottamaan.

Tällä hetkellä Päiville kuuluu hyvää. Hän on suhteellisen terve, pystyy käymään töissä ja harrastamaan.

– Lasten myötä olen huomannut, että kiitollisuus on kasvanut. Olen aika pienistä asioista onnellinen. Vaikka on niitä pahoja hetkiä, niin pienissä hetkissä onnellisuus tulee niin vahvana. Kävin vasta katsomassa tyttöäni siellä, missä hän asuu. Sanoin, että vitsi kun näytät todella hyvälle. Hän hymyili ja sanoi kiitos. Se oli ihana aito hetki. Vaikka hänellä on ongelmia, niin nämä pienet hetket jäävät mieleeni.

Aikuisten lasten kohdalla Päivi ei enää koe olevansa omainen. Hänen mielestään omainen on sellainen, joka hoivaa ja huolehtii. Nyt hän ei enää ole sairaanhoitaja tai taksinkuljettaja. Hän on heille vain heille äiti.

– Aikaisemmin ajattelin, että vastuu heidän hoitamisestaan on minulla ja kukaan muu ei voi ymmärtää lasteni vaikeuksia. Se on muuttunut. Nyt haluan auttaa vain henkisesti olemalla juttuseurana ja yrittämällä tsempata heitä. Se ei ole enää millään tavalla hoitamista.

Kun omainen voi itse paremmin, se auttaa sairastuneita läheisiä enemmän kuin se, että yrittää hoivata ja pelastaa.

– Tiedon saaminen helpotti minua, sillä opin ymmärtämään, etteivät lapseni teekään sitä piruuttaan, vaan he eivät vain pysty lopettamaan. Vihan tunteeni loppui ja tilalle tuli ymmärtämistä. Minä olen voimaton. Minun pitää hyväksyä se, etten pysty muuttamaan asioita. Se on vain ihan pakko hyväksyä.

Muutos on ollut helpotus lapsillekin. Päivi ei ole ollut enää niin negatiivinen ja syyllistänyt heitä huumeiden käyttämisestä. Nyt hän tsemppaa ja kannustaa ottamaan päivä kerrallaan. Suhde lapsiin on parantunut ja hän hyväksyy heidät sellaisina kuin he ovat.

– Jos nyt retkahdat, niin aloitat sitten taas alusta. Haluan, että hän ymmärtää olevansa edelleen minun pieni lapseni ja hirveän rakas. Haluan säilyttää hyvät välit ja keskusteluyhteyden. Kamalinta on se, jos ei kuule vuosiin, missä toinen on tai onko edes elossa. Ehkä kannustaminen antaakin joskus voimaa lopettaa, kun tietää ettei ole yksin.

Päivi on kutonut joulua varten kaikille lapsilleen ja lastenlapsilleen villasukat.

– Kyllä narkomaaninkin jalat palelee. Aion viedä villasukat jokaiselle jouluaattona.

TEKSTI Tomi Keiski
KUVAT Unsplash/ Jake Melara

Lisätiedot ja yhteydenotot

Marika Finne
Marika Finne

Asiantuntija, viestintä

p. 045 844 0135
marika.finne
@finfami.fi

Aiheesta muualla

Pin It on Pinterest