Valitse sivu

Vanhemman vakava päihdeongelma muutti Juuso Silvennoisen lapsena hiljaiseksi ja ujoksi. Kun hän vihdoin uskalsi alkaa puhua kokemastaan, hän tajusi, ettei ole ollenkaan sellainen.

Lukio-opinnot olivat tuntuneet raskailta, ja niin tuntuivat yliopisto-opinnotkin. Opintopisteitä kuitenkin ropisi.

Ensimmäisen opiskeluvuoden loppuun mennessä Juuso Silvennoinen oli suorittanut tietojenkäsittelyyn liittyviä opintoja 70 opintopisteen edestä.

Toisen opiskeluvuoden alussa opinnot tyssäsivät ja kolmannen aikana hän joutui jäämään sairauslomalle uupumuksen takia.

Syynä ei ollut liian kova opiskelutahti. Juuso ei vain enää jaksanut elää sen paineen alla, jonka vanhemman päihdeongelma aiheutti. Hän oli elänyt jatkuvassa hälytystilassa 11-vuotiaasta saakka.

– Kaikki siihenastisessa elämässä koettu otti jotenkin kiinni. En voinut enää jatkaa eteenpäin samalla tavalla, Juuso sanoo.

 

Ennen romahdustaan Juuso oli vihdoin alkanut puhua äitinsä päihdeongelmasta. Hän oli päässyt YTHS:n kautta terapiaan ja kävi vertaistukiryhmässä.

Juuso Silvennoinen on lapsiomainen. Ja kuten moni muukin lapsiomainen, myös hän oli sinnitellyt yksinään aivan liian pitkään.

– Äidin alkoholiongelma muodostui hiljalleen. Olin 11-vuotias, kun aloimme pikkuveljeni kanssa kuunnella asuntomme yläkerrassa isän ja humalaisen äidin riitoja. Isä lähti riitojen seurauksena ulos, ja minä menin alas juttelemaan äidin kanssa, jotta pikkuveljeni ei olisi tarvinnut. Niinpä päädyin kuuntelijan rooliin – lohdutin äitiä ja kuuntelin, miten kamala isä on, Juuso muistelee.

Myöhemmin Juuson äidin terveys alkoi reistailla ja hänelle määrättiin kipulääkkeitä useaan eri sairauteen. Hän joutui myös jäädä pois töistä sairautensa vuoksi.

– Äiti lääkitsi kipua ja masennusta alkoholilla ja vahvoilla kipulääkkeillä. Minä, veljeni ja isäni yritimme auttaa ja kamppailla. Takavarikoimme oluita sun muuta, mutta eihän se mitään auttanut. Hän alkoi piilotella alkoholia ympäri asuntoa. Opin, että jos alkoholiongelmainen haluaa juoda, hän juo. Äitikin muuttui koko ajan röyhkeämmäksi sen suhteen, että joi nähtemme. Samalla hän valitteli elämäänsä ja haukkui isää.

Muun perheen kotona olo muuttui tukalaksi. Juuso kertoo, että äiti saattoi koska tahansa alkaa raivota tai häiritä muita perheenjäseniä tai sitten hän sammui eri paikkoihin.

– Kerran jouduin kantamaan sammuneen äidin ulkoa sisälle ennen kuin aamulla lähdin kouluun. Äiti myös unohteli humalassa hellan levyjä päälle, ja pelkäsin, että hän polttaa koko talon sillä aikaa, kun olemme veljen kanssa koulussa ja isä töissä.

Juuso muistaa, miten hämmentävää oli, kun seuraavana aamuna äiti käyttäytyi, kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Myös Juuso käyttäytyi kuin mitään ei olisi tapahtunut: hän ei puhunut asiasta kenellekään.

Miten olisi osannutkaan? Ei hän tiennyt, kenelle sellaisista asioista olisi voinut puhua. Ei kenelläkään muulla vaikuttanut olevan samanlaisia kotioloja.

– Samalla ajattelin jotenkin nurinkurisesti, että muilla saattaa olla asiat vielä huonommin kuin minulla. Oma ikävä olo ei tuntunut mitenkään erityisen tärkeältä.

 

Juuso sanoo, että hänellä on käynyt olosuhteisiin nähden myös hyvä tuuri.

– Aina on ollut kavereita. He tarjosivat pakopaikan kotioloista. Vietimme aikaa pelaamalla tietokonepelejä ja frisbeegolfia.

Kavereiden kanssa ikävät ajatukset eivät jatkuvasti pyörineet mielessä.

Kerran Juuso yritti puhua yläastekaverilleen, miten kotona menee.

– Kaverini ei kuitenkaan yhtään ymmärtänyt, mistä puhun, joten en sitten enää ottanut asiaa puheeksi.

Lukiossa koulunkäynti alkoi tökkiä. Myös kotioloissa tilanne eskaloitui.

Kotipihassa kävi milloin ambulanssi, milloin poliisiauto.

 

Vakavailmeinen lapsiomainen Juuso Silvennoinen istuu pöydän ääressä

 

– Kukaan ei ottanut jatkuvaa henkistä väkivaltaa harjoittavaa, raivoavaa ja pienikokoista naista tosissaan. On väkisin tullut mieleen, että olisiko näin toimittu, jos kännissä raivoaja olisi ollut isäni – olisiko hänet jätetty perheensä kanssa ja sanottu, että emme voi auttaa, Juuso pohtii.

Se oli vahva viesti alaikäisille lapsille, että mistään ei ole mahdollista saada apua, että edes aikuiset eivät osaa auttaa.

Välillä äiti kävi katkaisuhoidossa ja palasi takaisin muuttuneena ihmisenä. Parin päivän päästä asiat olivat samassa pisteessä kuin ennen katkoa.

Myöskään koulussa ei epäilty mitään, vaikka Juuso saattoi nukahtaa kesken tunnin, koska ei ollut saanut nukuttua yöllä.

– Ehkä koulussa olisi voitu kiinnittää huomiota siihen, että olin koko ajan väsynyt ja uupunut. Eihän kukaan normaali ihminen ala nukkua kesken tunnin. Joku aikuinen olisi voinut kysyä, että miten teillä kotona menee. Ja jos ei olisi osannut auttaa, olisi ainakin osannut ohjata minut eteenpäin ja kertoa, mistä saisin apua.

Lukion jälkeen Juuso pääsi yliopistoon opiskelemaan tietojenkäsittelyä. Yliopistossa hänellä oli kaveri, joka kertoi käyneensä terapiassa.

– Kaverini vaikutti luotettavalta ja jotenkin tuntui siltä, että hän ehkä voisi ymmärtää, mitä yritän kertoa. Sillä oli iso merkitys, että hän puhui ensin. Toisaalta äidin tilanne oli niin huono, että minun oli pakko saada kertoa siitä jollekin.

Uuden kaverinsa ansiosta Juuso uskaltautui juttelemaan asiasta myös YTHS:n sairaanhoitajalle.

Ensimmäinen yliopistovuosi sujui kaiken ohessa mallikkaasti, ja Juuso suoritti kaikkiaan 70 opintopistettä. Sitten tuli stoppi.

 

Toisena ja kolmantena vuotena opiskelusta ei tullut mitään, ja Juuso jäi sairauslomalle.

Avun hakeminen kuitenkin eteni.

Juuso pääsi YTHS:n kautta terapiaan ja hänet ohjattiin myös FinFamin vertaistukiryhmään. Sieltä hän sai tukihenkilön.

– Omien tunteiden käsittely ei ollut kovin hyvällä tolalla, ja ennen kuin uskaltauduin puhumaan vertaisryhmissä, puhuin kerran viikossa tukihenkilölleni. Siitä se sitten hiljalleen lähti. Nykyään nautin ryhmässä puhumisesta todella paljon, eikä minua enää ujostuta puhua menneisyydestäni missään tilanteessa.

Juuso sanoo tienneensä, että on maailmassa muitakin, joilla on samanlaiset kotiolot, mutta silti vertaisryhmä oli ensimmäinen paikka, jossa hän kohtasi muita nuoria, joilla oli sama kokemus.

– Meitä oli pöydän ympärillä 12 nuorta kertomassa kokemuksistaan. Opin valtavasti itsestäni. Sain kuulla, että on ok väsyä ja että tuntuu pahalta.

Juuso sanoo ikuisesti muistavansa, miten paljon muiden kertomat asiat auttoivat häntä. Se on myös syy, miksi hän on itse valinnut avoimuuden.

Tunteitaan Juuso on oppinut käymään läpi terapeuttinsa avulla. Kun tunteensa on niellyt niin monta vuotta, tunnereaktioiden harjoittelussa riittää hommaa.

Juuso kertoo, että siitä ei ole kauaakaan, kun hän vielä pelkäsi riidellä tyttöystävänsä kanssa. Jo pelkkä ajatus riidasta sai hänen kehonsa lamaantuneeseen tilaan. Ei hän myöskään osannut ottaa vastaan kehuja. Ja jos toinen sanoi kaipaavansa, se tuntui syyllistämiseltä.

Monen lapsiomaisen tavoin Juusonkin oli vaikea asettaa rajoja. Hän huolehti aina muista ja heidän tunteistaan.

– Nykyään, jos huomaan murehtivani toisten juttuja, sanon itselleni, että hei, he osaavat ihan itse murehtia. Keskity omiin asioihisi.

 

 

Vähitellen työ on tuottanut tulosta.

– Nuorempana olin jutteleva ja pirteä lapsi, mutta ongelmien myötä sulkeuduin ja minusta tuli ujo. Nyt tuntuu siltä, kuin olisin saanut itseni takaisin! Toki joudun edelleen tekemään töitä konfliktitilanteiden kanssa, mutta ero on huima.

Juuso on pystynyt puhumaan asioista jonkin verran myös isänsä kanssa. Samoin välit pikkuveljen kanssa ovat lähentyneet.

– On hassua, miten puhuminen puhdistaa ja samalla uuvuttaa. Mutta todella nautin kaikesta siitä juttelusta ja tarinoiden kuuntelusta. Kun joku kertoo vertaisryhmässä, miten häntä on ärsyttänyt ja vituttanut oman vanhempansa käytös, on ihana sanoa, että tiedän, mitä tarkoitat. Siitä tulee jotenkin normaali olo.

 

Juuson äiti menehtyi vuosi sitten, kun Juuso oli jo muuttanut pois kotoa.

– Se oli odotettavissa. Mitään käännettä parempaan ei tapahtunut missään vaiheessa.

Juuson elämä jatkuu, ja tulevaisuudessa edessä on alan vaihto.

– Haluan työn, jossa voin auttaa muita samankaltaisessa tilanteessa olevia. Olen viime aikoina tehnyt paljon vapaaehtoistyötä FinFamille. Tuntuu kivalta, että ensimmäistä kertaa minulla on jokin juttu, joka kiinnostaa. Siksi olisi mahtavaa kouluttautua tälle alalle.

Samassa tilanteessa oleville nuorille – ja myös aikuisille – Juuso haluaa sanoa, että puhuminen auttaa. Omat tunteet ja ajatukset pitää uskaltaa sanoa ääneen.

– Ei saa ajatella, että jollain toisella menee varmasti vielä huonommin tai että eihän tässä nyt mitään hätää ole. Ensimmäinen askel on rankka, väsyttävä ja pelottava.

Juuson mukaan siitä seuraa kuitenkin vain pelkkää hyvää.

– Oma mieli on nykyään selkeämpi ja kehossa tuntuu hyvältä. Viime vuonna havahduin outoon oloon – tajusin, että mikään ei ahdista. Vaikka tällä hetkellä olen sairauslomalla, odotan tulevaisuutta innolla.

TEKSTI Laura Koljonen
KUVAT Essi Jäälinna

Lisätiedot ja yhteydenotot

Marika Finne
Marika Finne

asiantuntija, viestintä

p. 045 844 0135
[email protected]

Pin It on Pinterest