”Haluan edistää tietoisuutta ja antaa kasvot sairaudelleni”, kirjoittaa HIMin ex-kosketinsoittaja Juska Salminen FinFamin blogissa.
Sairastuin vuonna 1997 armeijassa masennukseen. Ensimmäiset oireet ilmestyivät, kun suunnistus tuntui mahdottomalta. Lopulta aliupseerikoulussa raja tuli vastaan. Päivystämään meneminen oli liikaa, tuntui, että sekoan. Oli lopetettava.
Häpeä täytti minut, kunnes sekin katosi, ja tilalle tuli pelkkä tyhjyys. Poteroiduin huoneeseeni. Lapsuus oli ollut hattaramainen, nuoruus kevyt, mutta yhtäkkiä olin vain varjo itsestäni. Vanhempani pelkäsivät ja minä olin kaukana.
Näin ensimmäistä kertaa sanan ”depressio” esitteestä. Se antoi raamit, edes pienen toivon. Tajusin, että voisin joskus parantua. Aurinko alkoi lämmittää puolen vuoden jälkeen kehon lisäksi mieltäni, mutta en koskaan löytänyt vastausta siihen, miksi masennuin. Ehkä se oli vain koodattu minuun.
Seuraavaksi elämä vei minut HIM-yhtyeeseen. Zoltan Pluto, rokkitähti, soitti sadoille tuhansille Ville Valon johdolla. Menestys oli huumaavaa, mutta se vaati veronsa. Ajoin itseni loppuun. Jouduin lopettamaan, ja vanhempani näkivät jälleen tyhjän kuoren poikansa sijaan. Masennus kesti vuoden. Glorian kulttuuriareena pelasti minut. Pääsin suorittamaan siviilipalveluksen, ja minut otettiin siipien suojaan. Nousin pimeästä.
Mutta yhtäkkiä kirkkaus imaisi minut sisään. Mania tuli salakavalasti, ja todellisuus muuttui hippaleikiksi, jossa oma totuuteni oli ainoa oikea.
”Puolen vuoden ajan erityisesti vanhempani elivät pelossa. Poika oli kirjaimellisesti jatkuvasti kadoksissa. Lopulta päädyin suljetulle osastolle.”
Kun manian kärki tylsyi, heräsin masennukseen. Aloin juoda. Elämältä katosi pohja. Kaikki oli selviytymistaistelua. Vanhempani eivät luovuttaneet. Lopulta en itsekään.
Hiljalleen elämä palasi uomiinsa. Vuonna 2008 tunsin selättäneeni pedon. Tein elämäntapamuutoksen, tiputin 30 kiloa ja löysin tasapainon. Mutta silti mania ja masennus pääsivät vielä yllättämään. Nyt olen ollut yli kymmenen vuotta tasaisella maalla.
Nykyinen vaimoni kesti heti tavattuamme rankat ajat. Se sementoi suhteemme. Hiljensin omat demonini, ja kasvoin vahvaksi. Tuin vaimoani seitsemän vuoden lapsettomuuden matkan ajan horjumatta. Saimme nyt kaksivuotiaan poikamme. Elämäni on täyttä ja onnellista.
Olen pyytänyt ja saanut anteeksi. Olen kiitollinen elämälle, sillä se antoi mahdollisuuden. Toimin lastensuojeluyritys Nuorten Väylässä kehitys- ja markkinointivastaavana, jonka koen hyvin merkitykselliseksi työksi. Kirjoitin kirjan Valon varjossa ja luennoin. Olen Lapsettomien yhdistys Simpukka ry:n hallituksen jäsen. Haluan edistää tietoisuutta ja antaa kasvot sairaudelleni.
”Työni, perheeni ja tietoisuuteni ovat voimavarani. Vanhempani ovat sankareitani.”
En halua kirjoituksessani korostaa omaa rooliani. Oli aika, jolloin äiti toivoi vain, että pysyisin hengissä ja saisin edes jonkinlaisen elämänarvoisen elämän. Haluan tuoda esiin tarinani kautta, miten paljon hyvää läheiseni ovat saaneet siitä, että elämäni on mennyt raiteilleen. He ovat voineet olla ylpeitä. Ylpeys on minulle ollut jossain määrin kuin äänetöntä anteeksiantoa, vaikka anteeksi oli jo aiemmin saatu.
Ja lopuksi, tiedän, että sisälläni on kumppani, joka ei tunne armoa. Olen kuitenkin oppinut elämään sen kanssa. Tasaisuus on elintärkeää, ja vahva tietoisuus on kääntänyt kaiken voitokseni.
TEKSTI Juska Salminen
KUVA Anu Hedborg
Lisätiedot ja yhteydenotot
