Valitse sivu

Lapsena Annika ja Janika miettivät usein, miksi heidän perheensä oli erilainen kuin muiden. Aikuisiällä moni erikoinen asia on saanut selityksen. Oman lapsuuden käsittely on auttanut ymmärtämään ja opettanut käsittelemään tunteita. Parasta kaikessa on kuitenkin se, että hankalistakin kokemuksista voi selvitä.

Se hetki lapsuudesta on jäänyt Annikan ja Janikan mieleen. Tädin vierailusta oli puhuttu jo pidemmän aikaa.

– Muistakaa sitten, että tädille ei saa kertoa mitään, äiti varoitteli sisaruksia.

Tädin vierailu tuntui kutkuttavalta ja jännittävältä, ihanalta. Sukulaiset eivät vierailleet heillä usein. Salamyhkäisyyden pilvi kietoutui kuitenkin synkkänä vierailun ympärille. Oli vaikea ymmärtää, miksi tädin vierailu tuntui samanaikaisesti mukavalta ja ahdistavalta.

– Morkkis, muistelee Annika tunnetta, joka nousi esiin kun yhtäkkiä aikaa vietettiinkin myös tädin, ei vain äidin kanssa.

Tädin vierailu on esimerkki sisarusten lapsuudesta, johon kytkeytyi paljon hämmentäviä tilanteita ja asioita.

Varoittelua ja uhkakuvien luomista. Jännittyneisyyttä ja sääntöjen puuttumista. Vapautta ja salamyhkäisyyttä. Salailua ja ahdistavia tunteita. Nämä piirteet tulevat Annikan ja Janikan mieleen heidän pohtiessaan lapsuuttaan. Sisaruksilla oli molemmilla vahva tunne siitä, että heidän perheessään asiat eivät olleet niin kuin muilla ikätovereilla. Kavereiden perheet olivat erilaisia.

– Meidän arki oli tosi erilaista kuin muiden kavereiden, Janika kertoo.

– Ei ollut samanlaista struktuuria arjessa, hän jatkaa.

– Me ihmeteltiin tosi paljon sitä, kun muilla ikätovereilla vanhemmat valitsivat vaatteet, loivat sääntöjä ja vahtivat kotiintuloaikoja, Annika lisää.  

Sisarukset eivät puhuneet kodin asioista lapsena koskaan keskenään, mutta heidän välillään vallitsi aina sanaton tuki.

– Meillä oli keskenämme sanaton ymmärrys siitä, että jotain on vialla, Annika kuvailee.

Sisaruksia yhdisti se, että he ylläpitivät kulisseja pystyssä viimeiseen asti. Häpeä erilaisuudesta oli voimakas. Kavereita ei viety koskaan kotiin ja sisaruksilta löytyi aina valmis selitys ihmettelijöille.

– Me ollaan oltu tosi eteviä. Ollaan oltu hyviä salailemaan kodin asioita, Annika ja Janika kertovat muistellessaan lapsuuttaan.  

Vasta aikuisiällä lapsuuden erikoisille tapahtumille ja äidin omalaatuiselle käytökselle löytyi selitys: äiti sairasti skitsofreniaa.

Äidin sairaus selvisi lasten muutettua aikuistuessaan pois kotoa ja hänen jäätyä yksin asumaan.  Samoihin aikoihin äiti hakeutui sisarusten avustuksella ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin lääkäriin ja pääsi osastolle hoitoon.

Äidin diagnoosin myötä kääntyi uusi sivu myös sisarusten elämässä.

– Diagnoosi aloitti uuden aikakauden, Janika kuvailee tuntemuksiaan.

– Rehellinen, aito minä löytyi, hän jatkaa.

Ennen äidin diagnoosia lapsuudesta puhuminen oli tuntunut ylitsepääsemättömältä. Se oli arkku, jota ei haluttu missään nimessä avata. Sisarukset olivat pohtineet jo lapsina, miksi äiti on niin erilainen kuin muiden vanhemmat.

– Me mietittiin sitä, mutta ajateltiin, että äiti on stressaantunut, koska on yksinhuoltaja ja työtön, Janika kuvailee.

Syrjäytyminen oli myös sisarusten selitys äidin erilaisuudelle ennen diagnoosia sairaudesta.

Äidin sairausdiagnoosin myötä alkoi pitkä ja osin kivulias matka oman lapsuuden läpikäymiseksi. Sisarukset päättivät kuitenkin yhdessä, että tilanteesta selvitään. Läheinen sisaruussuhde on ollut molemmille suuri voimavara.

Janikalla ja Annikalla on edelleen useita hyvin erilaisia, toisistaan poikkeavia muistikuvia lapsuuden tapahtumista. Samanlainen tapahtuma saattaa olla sisarusten mielikuvissa aivan päinvastainen. Jotkut ajanjaksot lapsuudessa ovat myös sellaisia, että niistä ei ole jäljellä ollenkaan muistikuvia.

Annika oli rakentanut mielikuvissaan ajatuksen onnellisesta lapsuudesta. Äidin sairausdiagnoosin myötä alkoi lapsuusmuistojen läpikäynti. Todellisten, välillä kipeidenkin muistojen kohtaaminen tuntui raskaalta.

Sisaruksilla ei ollut lapsena äidin lisäksi muita läheisiä aikuisia, joiden kanssa asioita olisi voinut käydä läpi. Sukulaisia he tapasivat vain hyvin harvoin.

Minkälaista varhainen puuttuminen olisi sitten voinut olla heidän kohdallaan? Miten koulun tai muiden läheisten ihmisten olisi pitänyt reagoida tilanteeseen?

Aihe on vaikea ja saa Janikan ja Annikan mietteliäiksi. Pahimmillaan varhainen puuttuminen olisi saattanut jopa johtaa sisarusten erottamiseen ja perheen hajoamiseen, sisarukset miettivät.

– Kyllä me oltiin lapsena tosi paljon ilman sellaista vanhemman hahmoa. Opettajat eivät tuntuneet ikinä turvallisilta, Annika pohdiskelee.

– Meillä oli tosi suuri lojaalius äitiä kohtaan. Vaikka olisi ollut paha mieli tai olo, niin sitä peiteltiin viimeiseen asti, Janika kuvailee.

– On merkkejä, mitä me on mietitty jälkikäteen, että esimerkiksi opettajat olisivat voineet huomata ja puuttua siihen, että kaikki ei ollut kunnossa, Annika miettii.

Tästä sisarukset nostavat esimerkiksi vanhempien avioeron, joka toi kyselyitä myös koulun taholta.

– Kun äiti ja isä erosivat, niin siitä puhuttiin koulussa. Me oltiin saatu ohjeeksi kotoa, että asiasta ei saa puhua ja se ei ole iso juttu, sisarukset muistelevat yhdessä.

Sisarukset kävivät keskustelemassa vanhempien erosta esimerkiksi kouluterveydenhoitajan kanssa. Tapahtumia jälkikäteen pohtiessaan he ovat miettineet, miksi kukaan ei kiinnittänyt huomiota lasten jatkuviin, ulkoa opeteltuihin mantroihin.

– Sellainen jatkuva toistelu siitä, että kaikki on tosi hyvin, olisi voinut herättää jonkun aikuisen, Annika pohdiskelee.

Rippikoulun jälkeen molemmat toimivat kirkon isostoiminnassa mukana. Sen molemmat nostavat esiin hyvänä ja turvallisen ilmapiirin paikkana.

– Siellä me molemmat tunnettiin kuuluvamme johonkin. Me pystyttiin olemaan enemmän omia itsejämme ja saatiin hyviä kokemuksia ja itseluottamusta, Annika kuvailee molempien tuntemuksia.

Omaisyhdistyksen toiminta on tuonut molemmille paljon voimaa ja vertaistukea aikuisiällä. Aikuisten lapsiomaisten tukiryhmään he hakeutuivat, kun äidin sairausvyyhti lähti kunnolla purkautumaan.

– Tukiryhmässä me tajuttiin, että me ei kuvitella äidin sairautta. Kaikki muiden ryhmäläisten kertomat jutut kuulostivat niin samalta kuin omat kokemukset, Annika sanoo.

– Aluksi tuntui aivan uskomattomalta, että toisilla on niin samoja kokemuksia kuin meillä, Janika jatkaa.

– Sitä oli aina ajatellut, että omat lapsuuden kokemukset ovat poikkeavia. Että kenelläkään muulla ei voisi olla samanlaisia kokemuksia kuin meillä.

 

Erikoisista tapahtumista ja jännittyneisyyden ilmapiiristä huolimatta Annika ja Janika näkevät omassa lapsuudessaan myös paljon hyvää. Lapsuuteen kuului paljon myös tasaista ja tavallista arkea. Sisaruksilla oli paljon kavereita ja seuraa toisistaan. Myös äidin kanssa tehtiin paljon asioita yhdessä: käytiin retkillä, leivottiin ja oltiin yhdessä. Äiti myös kannusti sisaruksia opiskelemaan ja tekemään itselleen mielekkäitä asioita. Näin he ovat myös toimineet myöhemmässä elämässä.

Tällä hetkellä Annika opiskelee papiksi ja Janika toimintaterapeutiksi. He kokevat olevansa omilla aloillaan.

Sisarusten välit äitiinsä ovat aina olleet hyvät ja läheiset. Ne ovat säilyneet läheisinä myös nykyisin. Sisarukset tapaavat äitiään, jollei viikoittain, niin ainakin kuukausittain.

Omassa lapsuudessa on ollut paljon käsiteltävää, joten katkeruus ja ajoittainen viha äitiä ja tämän sairautta kohtaan ovat olleet voimakkaita. Raskaista ja ahdistavista tunteista on kuitenkin päästy yli. Sisarukset kiittelevät äidin roolia elämässä.

– Elämä on erilaista nykyään, mutta rehellistä. Olen onnellinen siitä, että olen saanut kokea haasteita, sillä se on auttanut avartamaan näkemyksiäni muista ihmisistä ja elämästä yleensäkin, Annika pohtii.

– Aina arki ei ole helppoa, sillä äidin sairaus ei koskaan häviä, mutta pikkuhiljaa siihen on tottunut ja sen on oppinut hyväksymään, hän jatkaa.

– En muuttaisi mitään menneisyydestäni, koska se on tehnyt musta sen kuka olen ja vahvemman ihmisen. Janika kiteyttää lopuksi.

TEKSTI JA KUVAT: Johanna Jussila

Juttu on julkaistu Labyrintti-lehdessä 3/2016.

Lisätiedot ja yhteydenotot

Etunimi Sukunimi
Etunimi Sukunimi

Tehtävänimike

p. 123 456 7890
[email protected]

Aiheesta muualla

Pin It on Pinterest