Susanna Leimio tuntee suomalaisen sote-palvelujärjestelmän monelta kantilta: Päijät-Soten työntekijänä, äitinä sekä mielenterveysomaisena. Omaisena olo yllätti. Sote-ammattilaisena hän toki tiesi, millainen viidakko järjestelmä pahimmillaan osaa olla, mutta silti hän ei osannut odottaa, miten kuormittavaa avun etsiminen ja vaatiminen voi olla. – Ihan taviksena en olisi pärjännyt.
Susannan tytär alkoi oireilla alakouluikäisenä vaikean perhetilanteen myötä.
– Erosimme mieheni kanssa vuonna 2013, ja eroa edelsi rankka ajanjakso. Jo ennen eroa tyttärellämme oli muutaman vuoden ajan erilaisia fyysisiä oireita. Niitä kyllä tutkittiin lääkärissä, mutta syytä ei löydetty, Susanna muistelee.
Vanhempien avioeron myötä tyttären oireet voimistuivat.
Ero oli Susannalle itselleenkin raskas, eikä hän huomannut, miten huono tilanne tyttärellä oli.
– Ajattelin myös pitkään, että lapset kyllä selviävät asioista.
Yhtenä päivänä tytär soitti äidilleen kesken työpäivän ja kertoi, ettei voi mennä kouluun, koska ei pääse lattialta ylös.
– Kysyin, oletko satuttanut itsesi. Tytär sanoi, että ei, on vain niin huono olo. Siitä se sitten alkoi keriytyä.
Akuutti24:n psykiatriselta sairaanhoitajalta tytär sai sairauslomaa ja hänen tilansa arvioitiin.
Sanoessaan sanan ”arviointi” Susanna hymähtää.
– Kaikki ne arvioinnit… Olin niihin yhdessä vaiheessa lopen uupunut, mutta minä ja mieheni teimme kaikkemme, että lapsi saa apua. Ensin arviointi, sitten koulupsykologi, sitten toinen, taas arviointi. Tytärtämme pompoteltiin vuosia, kunnes hän vihdoin vuonna 2019 pääsi nuorisopsykiatrian poliklinikalle.
Sitä ennen hänen tilansa ehti mennä todella solmuun.
Päijät-Sotessa edistävää mielenterveystyötä, ehkäisevää päihdetyötä sekä pelihaittojen ja lähisuhdeväkivallan ehkäisyä koordinoiva Susanna on työskennellyt sote-alalla lähes koko aikuisikänsä.
– Ei minulla koskaan ollut mitään erityisiä urasuunnitelmia. Ihmisten auttaminen on kuitenkin kiinnostanut aina.
Tyttärelleen apua hakiessa sote-ammattilaisuudesta oli paljon hyötyä – hän tunsi järjestelmän läpikotaisin.
– Työni puolesta seikkailen sote-järjestelmässä. Tunnen palvelujärjestelmän ja realiteetit, mutta tiedän myös oikeuteni. Sen lisäksi minulla on alan verkostoja.
Silti tyttärelleen apua hakiessaan Susanna oli ensisijaisesti omainen, joka ajoi lapsensa etua.
– Apua hakiessamme olimme jo lapsen isän kanssa hyvissä väleissä. Olimme puhuneet asiat selviksi.
Susanna ja tämän tytär olivat siinä mielessä hyvässä asemassa, että Susannalla oli tieto, miten ja mistä kohtaa järjestelmää apua on saatavilla ja mitä voi vaatia.
Tieto kuitenkin myös lisäsi tuskaa; Susanna tiesi järjestelmän monimutkaisuuden ja valuviat.
– Järjestelmän toimivuus ja toimimattomuus ei yllättänyt. Välillä tuli pettymys – että ottakaa meidät nyt vakavasti. Tyttären psyykkinen oireilu esimerkiksi tulkittiin koulupaineeksi, ja asiaa yritettiin ratkoa sitä kautta. Mutta ei hänellä ollut mitään ongelmia koulun kanssa. Se oli hänelle mieluisaa ja kivaa. Mutta en tietenkään voinut sanella, miten lastani olisi pitänyt hoitaa, vaikka katsoinkin tilannetta tuplalasien läpi.
Susanna sanoo, että hän on aina ollut äitinä ei-lamaantuva. Kun tilanne on huono, hän toimii. Toimintatapa on luontainen, mutta vahvistunut myös ammatin kautta.
– Asetun hyvin nopeasti apua tarvitsevien puolelle ja puolustusasemaan. Ja lasten isä luotti, että tiedän, mitä teen.
– Satunnaisia hyviä kohtaamisia ja auttamisyrityksiä oli paljon, sitä en voi kieltää. Näin, että ammattilaiset tarkoittivat hyvää ja halusivat auttaa.
– Mutta siinä mielessä systeemi ei ole tasa-arvoinen, että ihan taviksena en olisi pärjännyt. Välillä jäimme liiaksi järjestelmän armoille. Ajattelen myös, että systeemi on vähän pistemäinen.
Onneksi kohdalle sattui oikeita ihmisiä oikeissa kohdissa. Susannan mukaan tytär on valikoiva sen suhteen, kehen hän luottaa. Nuorisopsykiatrian psykiatri läpäisi seulan.
– Jälkikäteen tyttäreni sanoi, että ’hitto, mikä mies – en voinut valehdella mistään’. Ja oikeassahan hän oli: psykiatri kysyi niin suoraan, ettei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin rehellisesti kertoa, mitä oli meneillään.
Susannasta oli huikeaa katsoa vierestä, kun ammattilainen sai otteen potilaasta, hänen tyttärestään.
– Lapsi, jolla ei aiemmin ollut kykyä sanoittaa oloaan, avautui tälle ihmiselle. Psykiatri oli ihan helmi tyyppi!
Se, miten Susanna kehittäisi palvelujärjestelmää, liittyy rakenteisiin.
– Niitä on pakko rukata, sillä muuten meiltä loppuvat ammattilaiset. Avun tarve on niin valtava, ettei siihen tällä hetkellä voida vastata riittävän hyvin. Ja ne, jotka työtä tekevät, uupuvat ja vaihtavat alaa.
Tällä hetkellä paine palvelujen painopisteen siirtämisessä varhaisempaan vaiheeseen on kova. Susanna kuitenkin muistuttaa, että käytännön työtä tekevien näkökulmasta kuorma on niissä ihmisissä, jotka tarvitsevat apua nyt.
– Sote-alalta katoaa koko ajan tekijöitä, koska ihmiset ovat niin uupuneita. Meidän on pakko kehittää uusia toimintatapoja, jotta ihmisiä voidaan auttaa edes jossakin määrin. Jos näin ei ole, kohta tarvitaan ihmeidentekijöitä.
Susannasta on olennaista miettiä, mitä on riittävä apua missäkin vaiheessa. Esimerkiksi hänen tyttärensä tilanne vaati ammattilaisilta paljon osaamista ja rohkeutta.
Tytär oli apua eniten tarvitessaan alle 18-vuotias nuori, joka ei tuntenut tunteitaan.
– Hänellä oli hirveän paha olla, mutta ei mitään kykyä tunnistaa pahan olon lähdettä. On tärkeää löytää palvelun oikea muoto. Tyttäreni kohdalla näin, miten hirvittävän helppo hänet oli heittää koulupsykologille, vaikka ongelma ei millään tavalla liittynyt kouluun.
Oikeaa hoitoa etsiessään Susannan tytär ehti mennä huonoon kuntoon ennen kuin vihdoin pääsi erikoissairaanhoitoon nuorisopsykiatrian poliklinikalle.
– Tilanteen kohentumiseen vaikutti moni asia: psykiatri, jolle ei voinut valehdella, lääkkeet ja terapeuttisesti työskentelevä hoitaja.
Nuorisopsykiatria tarjoaa hoitoa yleensä 13–17-vuotiaille potilaille. Sen jälkeen potilas siirtyy aikuisten puolelle, jos siirtyy.
– Tyttäreni täysi-ikäistyessä olimme itse aktiivisia hänen isänsä kanssa. Vaadimme, että hoito ei saa loppua tässä vaiheessa. Lopulta tyttäreni sai Kelan sitoumuksen kuntoutuspsykoterapiaan, joka jatkuu edelleen.
Selvitettyään parisuhteensa ristiriidat Susanna ja hänen entinen miehensä tsemppasivat toisiaan ja puhuivat Susannan mukaan ”hirvittävästi”.
Sote-alan tuntijana päävastuu hoidon etsimisestä oli Susannalla. Se vaati veronsa: voimat alkoivat hiipua.
– Olin sote-ammattilainen, mutta myös omainen – halusin olla siinä tilanteessa äiti.
Susanna sanoo, että huomio oli tietenkin tyttäressä, mutta apua etsiessään myös omaiset ovat kovilla. Silti missään vaiheessa häneltä ei kysytty, miten hän voi.
– Omaan jaksamiseeni en hakenut apua. Pidin itseni kunnossa liikkumalla ja käymällä ulkona ystävien kanssa.
Perhetyöntekijä tuli tueksi Susannan tyttären ollessa asiakkaana nuorisopsykiatrian poliklinikalla.
Työskentelyyn kuuluvassa perhetapaamisessa Susanna totesi tytärtään hoitaville ammattilaisille, että ei enää jaksa taistella – että tytär tarvitsee apua.
– Silloin uskalsin sanoa, että en jaksa.
FinFamin toiminta on tullut Susannalle tutuksi työn kautta.
Päijät-Soten ja Finfamin yhteishankkeessa Susanna on ollut mukana rakentamassa Päijät-Hämeen omaisten palvelupolkua. Polku korostaa sitä, että myös läheiset tarvitsevat apua ja heidän tarpeensa pitää huomioida.
– Palvelupolkua työstäessämme pohdin, että olisihan sitä omankin heikkoutensa voinut hieman aiemmin myöntää. Itku pääsi.
“Omaisilla on merkittävä rooli ja he tekevät palvelujärjestelmälle näkymätöntä työtä.”
– Siksi myös omaisia pitää tukea ja huolehtia siitä, että he jaksavat.
Tyttären sairastumisen myötä Susanna on myös roolissa, jota hän ei olisi etukäteen osannut arvata: hän vetää yhdessä tyttärensä kanssa kokemuspuheenvuoroja muun muassa oppilaitoksissa.
– Kaikki sai alkunsa, kun aluehallintovirasto eli AVI järjesti tilaisuuden, jossa tarvittiin kokemusasiantuntijaa. Suosittelin sitä tyttärelleni, sillä hän oli valmis puhumaan asiasta avoimesti.
Susanna meni tilaisuuteen mukaan. Kaikki sujui suunnitelmien mukaan, kunnes tuli yleisökysymys, johon tytär ei osannut vastata.
– Kuulin hänen sanovan ”en tiedä, mutta äitini voi vastata tähän”. Ajattelin, että voi tsiisus, en kai minä nyt tuonne yleisön eteen joudu, mutta millä olisin perustellut kokemusasiantuntijuuden tärkeyden tyttärelleni, jos olisin sitä itse väistänyt.
Susanna sanoo, että on koskettavaa kuulla, kun oma lapsi kertoo, miltä vanhempien riitely on kuulostanut ja tuntunut.
– Olen myös todella vaikuttunut siitä, miten avoimesti nuoret ja nuoret aikuiset puhuvat näistä asioista. Heille mielenterveys on kuin fysiikka, samanarvoista. Tyttärenikin sanoo aina, että avoimuus on ainoa vaihtoehto.
TEKSTI Laura Koljonen
KUVAT Aku Mattila
Lisätiedot ja yhteydenotot
