Kirjailija Joonatan Tola eli lapsuutensa epävakaissa olosuhteissa. Lapsuuden kokemukset tekivät hänestä pelokkaan aikuisen. Toive oman perheen perustamisesta kuitenkin pakotti kohtaamaan menneisyytensä. – Psykoterapiassa pääsin paljolti eroon menneisyyden aiheuttamasta ahdistuksesta ja pelkotiloista. On muutenkin ikävä ajatus, että lapsuus määrittelisi ihmisen koko loppuelämän.
Vielä jokin aika sitten 37-vuotiaan Joonatan Tolan olisi ollut mahdotonta kuvitellakaan antavansa haastatteluita – että hän muka puhuisi vieraille ihmisille kirjoittamastaan kirjasta, jonka aiheena olisi hänen isänsä.
– Se olisi ollut täysin mahdoton ajatus, Joonatan Tola kommentoi.
Mutta on eräs syy, jonka takia Joonatan nyt kuitenkin kertoo kirjastaan, isästään ja omasta lapsuudestaan. Syy on se, että hän ei enää halua hävetä.
– Häpeä on vaikenemista, puhuminen sen vastakohta. Ja minä toivon, että kenenkään tässä maailmassa ei enää tarvitsisi hävetä ongelmiaan tai taustaansa.
JOONATAN TOLAN LAPSUUTTA voisi kuvailla boheemiksi. Perheen isä oli omintakeinen taidemaalari ja runoilija. Perheeseen syntyi neljä lasta, joita äiti hoiti kotona.
Aikuisena Joonatanille selvisi, että isä sairasti myös skitsofreniaa. Siitä ei perheessä puhuttu.
Lääkkeitä lukuun ottamatta isä ei aikuisiällä saanut sairauteensa hoitoa, sillä hän ei halunnut sitä.
– Isäni koki mielenterveysongelmat taiteen polttoaineeksi ja oli vakuuttunut, että taide syntyy kärsimyksestä. Niin olen sen käsittänyt. Hän ei ollut hoidon piirissä, mutta aina välillä hänellä oli hoitojaksoja laitoksessa.
Joonatan sanoo, että hänen lapsuutensa oli perheen erikoisesta elämäntyylistä huolimatta täynnä rakkautta. Hän oli äidinpoika, isä jäi etäisemmäksi.
– Suurimmaksi osaksi isälläni oli hyviä kausia. Isä oli rakastava, ja vanhempani pyörittivät perhe-elämää omien rajojensa puitteissa.
Rakkaudesta huolimatta Joonatanin isän sairaus teki perhe-elämästä ailahtelevaista. Perhe muutti usein, ja kotitalot sijaitsivat syrjässä. Joskus perhe asui jopa korpimökissä. Välit isän sukulaisiin olivat katkenneet.
– En silti muista, että olisin pitänyt isää mitenkään kummallisena. En, vaikka hän pukeutui todella erikoisesti muun muassa metallikärkisiin taistelusaappaisiin. Lapsihan ottaa vanhempansa annettuina. Sitä paitsi en ollut päivähoidossa, joten minulla ei ollut vertailukohtaa kavereitteni perheisiin.
Joonatanin isä teki itsemurhan 35-vuotiaana Joonatanin ollessa alle 6-vuotias. Se muutti kaiken.
MYÖHEMMIN SISARUKSET SIJOITETTIIN perhekotiin, sillä Joonatanin äiti sairasti MS-tautia. Hän kuoli viitisen vuotta miehensä jälkeen.
Isän teko ja perheen luhistuminen värittivät Joonatanin muistoja lapsuusvuosistaan pitkälle aikuisuuteen.
Nuorena aikuisena hän haaveili perheestä ja mahdollisimman tavallisesta elämästä. Perheen perustaminen tuntui kuitenkin utopistiselta, sillä Joonatanilla oli hankaluuksia luottaa ihmisiin.
– Taustani näkyi erityisesti uusien kiintymyssuhteiden muodostamisessa, kuten parisuhteissa. Samoin mikä tahansa muutos on minulle edelleen vaikea. Eikä sen tarvitse olla mikään negatiivinen muutos, se voi olla vaikkapa puhelimen vaihtaminen. Se aiheuttaa minussa ahdistusta ja vastarintaa.
Erään parisuhteen alussa Joonatanille ilmoitettiin, että vakavamman suhteen edellytys olisi terapia, jossa hän saisi hieman avattua menneisyytensä lukkoja.
– Sen syötin nappasin aika nopeasti. Terapiaan hakeutuminen on valehtelematta elämäni viisain ratkaisu. Kolme vuotta on lyhyt aika, mutta ne vuodet muuttivat minua ihmisenä.
Terapian tavoitteena oli luoda Joonatanille tunneyhteyksiä lapsuuteensa, sillä noita tunteita hänen oli mahdotonta tavoittaa. Oli vain nykyhetkessä vallinnut jatkuva ahdistus ja pelko.
– Olin kuin jossakin kapselissa, ja sen kapselin sain terapiassa murrettua. Käytännössä se tarkoitti esimerkiksi suremista ja itkemistä. Pelot ja mustat möykyt alkoivat ainakin jossain määrin väistyä.
Isään liittyviin muistoihin alkoi tulla sävyjä. Aiemmin muistoja oli värittänyt isän itsemurha, joka ohjasi näkemään isän yksinomaan huonossa valossa.
– Olen vasta myöhemmin muodostanut positiivisia mielikuvia isästäni. Olen käynyt läpi valokuvia, ja niihin on tallentunut kivoja hetkiä. Niissä isä pitää minua sylissään. Minulle on myös kerrottu, että hän oli hirveän innoissaan, kun synnyin. Olin perheen ensimmäinen poika, mistä hän oli kertonut kaikille vastaantuleville.
Isälle perhe ja lapset olivat muutenkin tärkeitä. Joonatan kertoo, että isä omisti usein työnsä lapsilleen.
Isän itsemurha peitti kaiken tämän ja jätti 6-vuotiaaseen jatkuvan pelon.
Psykoterapiaprosessi oli Joonatanin mukaan myös ehdoton edellytys sille, että hän pystyi kirjoittamaan isästään. Sitä ennen hän ei edes suostunut puhumaan isästä.
– Ennen kirjan kirjoittamista olin käsitellyt aiheen juurta jaksain terapiassa.
JOONATAN TOLAN TEOS Punainen planeetta (Otava) ilmestyi keväällä. Se on ensimmäinen osa trilogiaa, joka käsittelee perheen elämää.
Teos on autofiktiota, eli se pohjaa todellisiin tapahtumiin, mutta yksi yhteen todellisuuden kanssa se ei ole. Kirjoittaja on ottanut myös taiteellisia vapauksia.
Ensimmäinen osa käsittelee Joonatanin isää ja tämän elämänvaiheita.
– Minulla oli paljon taustamateriaalia, monta Ikea-kassillista. Isästä oli tekeillä dokumenttielokuva, samoin lehtileikkeitä löytyi paljon. Elämässään hän pyrki tekemään itsestään hyvin näkyvän hahmon.
Kirjoittamisprosessi ei silti ollut helppo. Joonatan sanoo, että isän elämän tutkiminen ja pohtiminen oli ahdistavaa.
Mutta se oli mahdollista.
– En olisi missään nimessä ryhtynyt tähän ilman psykoterapiaa. Kirjoittaessani minun on pitänyt mennä isäni nahkoihin ja kuvitella hänen psyykeään. Alkuun vastustin ajatusta hyvinkin hanakasti. Lopulta, kun aloin kirjoittaa, joissakin kohdissa se oli jopa terapeuttista. Taide ja sen tekeminen eivät kuitenkaan ole sama asia kuin terapia.
NYKYÄÄN JOONATAN ON itsekin isä.
Perheen perustaminen mylläsi ajatuksia ja nosti esiin kaikenlaisia tunteita.
– Väitän, että vanhemmaksi tulo on useimmille kova paikka. Silloin mieli nostaa pintaan niin paljon asioita omasta lapsuudesta. Oma traumataustani aktivoitui isäksi tullessani erityisen voimakkaasti.
Perheensä kanssa Joonatan haluaa elää tasaista ja mahdollisimman tavallista elämää. Boheemi elämä ei häntä kiinnosta – siitä hän on saanut tarpeekseen ensimmäisinä elinvuosinaan.
– Omasta näkökulmastani elämä olisi helpointa, jos mikään ei koskaan muuttuisi. Mutta se nyt ei tietenkään ole mahdollista. Minkäänlainen erikoisuudentavoittelu ei kuitenkaan kiinnosta pätkääkään.
Lapsuudenperheensä avun tarvetta hän on pohtinut paljon. Olisiko se ollut mahdollista?
– Tuskin. En usko, että meitä olisi voitu auttaa. Syitä on monia: isäni ei ollut hoitosuhteessa mihinkään tahoon, eikä siis halunnut apua. Me lapset olimme kotona, eikä meitä esimerkiksi jätetty koskaan yksin. Perheessämme oli kaksi vanhempaa. Lisäksi asuimme syrjäisillä seuduilla. Isäni oli myös hyvin aktiivinen uhkailemaan ihmisiä jopa lakituvalla, jos tunsi itsensä loukatuksi tai uhatuksi. Ehkä meistä oli helpompi pysyä erossa. Jos perhe ei halua apua, sitä on todella vaikea auttaa.
Joonatanin mukaan monien perheiden – myös hänen lapsuudenperheensä kaltaisten perheiden – ongelmia voitaisiin ehkäistä tarjoamalla enemmän tukea.
– Kaikki, joilla on lapsia, tietävät, että se pikkulapsiaika voi olla todella uuvuttavaa. Olisi tärkeää, että yhteiskunta tarjoaisi lapsiperheille matalan kynnyksen apua ja tukea. Ei ole oikein, että se on vain kolmannen sektorin harteilla.
JOONATAN TOLA VAKUUTTAA, että aina on toivoa. Vaikka menneisyys tuntuisi tällä hetkellä pään yli heitetyltä mustalta painopeitolta, on mahdollisuus elää elämää, joka ei ole vain jatkuvaa kurimusta.
– Uskon siihen, että jos ihminen saa apua, hänellä on mahdollisuus elpyä jossakin määrin. On muutenkin ikävä ajatus, että lapsuus määrittelisi ihmisen koko loppuelämän.
Avun hän toivoisi olevan helpommin saatavilla. Keskusteluterapiaan pääseminen vaatii sitä tarvitsevalta paljon voimavaroja, eikä niitä aina ole, jos tilanne on erityisen hankala.
Myös asenneilmapiirin muutos olisi tarpeen.
– Toivon, että psyykeongelmista puhuttaisiin enemmän. Etenkin miesten kohdalla. Parempaan suuntaan ollaan menossa, mutta vielä on todella paljon tehtävää.
Tuputtaminen ei ole osa ratkaisua. Joonatan sanoo, että jokainen voi korkeintaan näyttää esimerkkiä.
– Omassa ystäväpiirissäni on terapiassa käyneitä miespuolisia henkilöitä, jotka ovat tehneet päätöksen puhua asiasta hyvin avoimesti. Toisten elämään tunkeutuminen ei toimi, sillä tuputtaminen saa yleensä aikaan vain vastareaktion. Mutta voin kertoa omista kokemuksistani, ja siten rohkaista muita.
Oman psyyken kanssa työskentely ei aina ole mukavaa, sillä usein ongelmat saattavat olla syvällä.
– Syvälle haudatut asiat yleensä ilmenevät arjessa, esimerkiksi vaikeuksina parisuhteessa ja suhteessa omiin lapsiin. Sen, jos minkä, luulisi tuovan motivaatiota työskennellä oman psyyken kanssa.
Solmujen aukeaminen on mahdollista.
– Toivo tulee avun kautta, ja apua saa toisilta ihmisiltä.
Ote kirjasta (n. 1000 mrk)
”Ruotsinpyhtäälle vanhempani saapuivat lokakuussa 1981. Kiinteistönvälittäjä kuulemma lähti esittelemään myytävänä ollutta valkoiseksi rapattua tönöä keskellä yötä, ja päätös tontin ostamisesta tehtiin säkkipimeässä muutaman hetken miettimisen jälkeen. Tämä esimerkki kuvaa vanhempieni päätöksenteon logiikkaa yleisemminkin. Mitkään tavalliset perhe-elämän realiteetit – kuten töissä käyminen tai elannon ansaitseminen – eivät tuntuneet koskettavan heitä. Heillä ei ollut minkäänlaista suunnitelmaa siitä, miten tästä elämästä selvitään. Meillä vaan eleltiin. Päivä kerrallaan.
Jollain ihmeen konstilla vanhempani ylipäänsä selvisivät hengissä ensimmäisestä talvestaan maalla (vieläpä uuden vauvan kanssa), ja sitten tuli kevät.
Äidillä oli nyt oma kasvimaa ja viinimarjapensaita ja isällä oma tontti, valtakunta, jonka keisarina hän alkoi hääriä. Isä marssi tontinrajalle ja pystytti ’muurin’ (risuja ristiin) ja ympäri pihaa kylttejä, joissa luki iskulauseita kuten:
Täällä asun minä, ÄO 190!
Pääsy sallittu vain juutalaisilta!
Luottakaa jumalaan ennen kuin se putoaa!
Motto: hyvyys on pahuutta voimakkaampi
Ole rehellinen itsellesi!
Elämä ei tunne armoa!
Ole vahva, älä heikko! – ja mitä ikinä hänen päähänsä pälkähtikään.”
Joonatan Tola: Punainen planeetta (Otava, 2021)
TEKSTI Laura Koljonen
KUVAT Jami Ivanoff
Lisätiedot ja yhteydenotot
