Rentoutuminen on taito, jota Emma on viime aikoina joutunut opettelemaan. Se on hänelle vaikeaa, sillä helposti hän rasittaa itseään liikaa.
– Opiskelen ja käyn töissä, mutta tuntuu, ettei se riitä. Tunnen, että pitää vain jaksaa ja olla tehokas, Emma sanoo.
Emma on lapsesta saakka tottunut hoitamaan asiansa ja vähän ylikin. Emman vanhemmilla on ollut pitkään vakavia mielenterveyden ongelmia, ja Emma joutui jo hyvin nuorena ottamaan vastuuta itsestään ja sisaruksistaan.
Vuosi sitten Emman voimavarat olivat lopussa. Hän haki apua opiskelijaterveydenhuollosta ja pääsi puhumaan psykiatriselle sairaanhoitajalle. Hiljattain hän on aloittanut pidemmän Kelan tukeman terapian.
– Terapia on hyvä, koska siellä saan kerran viikossa muistutuksen, että olen tarpeeksi.
Moni varhaislapsuuden muisto on pyyhkiytynyt Emman päästä pois, mutta yhden hän muistaa tarkkaan. Erään kerran isä tuli kotiin todella huonossa kunnossa. Emma otti nuoremmat sisaruksensa mukaan ja he painuivat pöydän alle piiloon.
Isä sairasti skitsofreniaa. Huonommassa kunnossa hän oli vihainen ja aggressiivinen.
– Isä ei koskaan tehnyt meille mitään fyysistä, mutta hän huusi paljon ja tuli usein kotiin hyvin sekavana, jolloin jouduin soittamaan poliisille. Tapahtui kaikkea sellaista epämääräistä, Emma kuvailee.
Emma oli 10-vuotias, kun vanhemmat erosivat ja isä muutti kotoa pois. Sen jälkeen äiti masentui vakavasti.
– Olen ollut kuin toinen vanhempi koko lapsuuteni, laittanut ruokaa ja huolehtinut sisaruksista. Äiti pystyi tekemään kotitöitä, mutta emotionaalinen puoli jäi vajaaksi. Olen hoitanut muita ja itseäni, eikä minun juttuihini ole kiinnitetty huomiota.
Kun äidin masennus paheni, hän uhkasi satuttavansa itseään. Välillä äiti lähti matkoihinsa ja jätti kouluikäisen Emman pienempien sisarusten kanssa yksin kotiin.
– Hän tuli aina takaisin, mutta olihan tuollainen hyvin ikävää, Emma sanoo.
Emma kokee, että yhteiskunta sivuutti perheen tilanteen totaalisesti.
Isän sairaudesta kyllä puhuttiin kotona, mutta sukulaiset tai ulkopuoliset eivät auttaneet. Isä kielsi perheenjäsenten puuttumisen hoitoonsa ja myöhemmin lopetti lääkkeidensä syömisen. Hoitotahot eivät tienneet sairauden pahenemisesta, mutta perhe kärsi.
– Perheenä emme voineet tehdä mitään, vaikka teimme huomautuksia ja soittelimme vaikka minne. Kukaan ei tehnyt mitään.
Kavereilleen Emma on aina puhunut kotioloistaan. Koulussakin Emman tilanne tiedettiin, mutta avun tarvetta ei tunnistettu.
– Kun koulussa kysyttiin, onko kotona asiat hyvin, kerroin tilanteista avoimesti. Siihen ei puututtu, kysyttiin vain, että haluatko puhua jollekin. En osannut sanoa muuta kuin, että ei tarvitse. En koskaan päässyt puhumaan kenellekään.
Kun äiti sairastui, Emma sulkeutui.
– Koin, etten voinut kertoa ulkopuolisille aikuisille, että hänelläkin menee huonosti. En halunnut haukkua äitiä.
Emma muistuttaa, että aikuisten pitäisi ymmärtää, että huonot kotiolot eivät usein näy päällepäin. Lapsiomainen voi esittää reipasta, vaikka kotona menisi kuinka huonosti.
– Minäkin olen ollut iloinen ja näyttänyt siltä, että menee hyvin. Minulla on ollut paljon harrastuksia, olen hoitanut asiani ja pärjännyt hyvin koulussa, joten kukaan ei ole tajunnut tarjota apua.
Koulun oppilashuollon olisi pitänyt antaa perheen lapsille apua aktiivisemmin. Jonkun olisi pitänyt patistaa Emmaa puhumaan koulukuraattorille tai koulupsykologille. Niin Emma ajattelee nyt.
Keskusteluavun sijaan terveydenhoitaja alkoi teini-iässä kiinnittää huomiota siihen, että Emman paino oli noussut.
– Siitä tehtiin valtava asia. Ihmeteltiin, miksi paino nousi, vaikka urheilin, tein ruokapäiväkirjaa ja söin hyvin. Ei pohdittu yhtään, olisiko se voinut johtua siitä, että kaikki ei ollut hyvin. Siitä on jäänyt minulle tietynlainen trauma.
Emman nuoremmat sisarukset asuvat vielä kotona. Sisko on nyt teini-ikäinen, ja Emma on kannustanut tätä menemään koulukuraattorin vastaanotolle. Sitä kautta sisko on päässyt nuorisopsykiatrian palveluihin ja saanut tukihenkilön.
– Olisin toivonut, että minullakin olisi ollut sellainen isosisko, joka olisi kannustanut avun piiriin.
Tärkein tukitaho Emmalle nuorena oli FinFami, jonka toimintaan äiti ohjasi. Perheen lapset osallistuivat muun muassa järjestön nuorten leireille. Leireillä Emma ymmärsi, ettei ole ainoa, jolla on kotona vaikeaa. Silti hän olisi kaivannut lisää henkilökohtaista tukea.
– Yhdestä leirien työntekijästä tuli minulle tosi tärkeä ja hänelle oli helppo jutella. Hän kuitenkin asui kauempana, ja yhteydenpitoa oli melko harvoin.
Vasta hiljattain Emmalle on alkanut aueta, että hän on ollut ahdistunut lapsesta asti.
– En vain ole osannut sanoittaa, miksi tuntuu pahalta.
Emma muutti kotoa pois pari vuotta sitten ja aloitti opinnot korkeakoulussa. Pian ahdistuneisuus lisääntyi ja nukahtaminen alkoi olla vaikeaa. Mistään ei meinannut tulla mitään.
Lapsiomaisille on tavallista, että lapsuuden asiat alkavat kuormittaa nuorena aikuisena. Ilman tukea kielteiset vaikutukset voivat olla suuret. Tutkimuksen mukaan nuoren työkyvyttömyyden taustalla vaikuttaa usein vanhemman mielenterveyden häiriö. Noin 60 prosenttia masentuneiden vanhempien lapsista sairastuu alle 25-vuotiaana. Näin kävi myös Emmalle.
Terapia on auttanut ymmärtämään, miten lapsuuden olot ovat häneen vaikuttaneet. Emmasta on ollut huojentavaa, että vihdoin ammattilainen kuuntelee ja tukee.
– Olen tajunnut, että apua on saatavilla ja se on ihan käden ulottuvilla. Tarvittiin vain yksi puhelinsoitto YTHS:lle, että pääsin puhumaan psykiatriselle sairaanhoitajalle.
Terapiassa Emma on ymmärtänyt, että vanhempien vaikeudet eivät ole hänen vikansa tai hänen vastuullaan.
– Aikuista ihmistä ei voi loputtomasti auttaa. En voi vaikuttaa enää kuin itseeni, ja olen tyytyväinen siihen, mitä olen tehnyt.
Äidin ja kotona asuvien sisarusten asiat aiheuttavat edelleen huolta, mutta sen kanssa on vain opittava elämään. Opiskelun kautta Emma on löytänyt hyviä ystäviä, joilla on samantyyppisiä kokemuksia.
Emma toimii nykyään myös tukihenkilönä.
– Minulle on tuttu rooli olla tukija, se tuo turvallisuutta. Tulee iloinen olo, että voi auttaa.
“Muista elää omaa elämääsi.”
Niille lapsille ja nuorille, joiden perheessä on mielenterveys- tai päihdeongelmia, Emma haluaisi sanoa: Muista elää omaa elämääsi.
– Jos vanhemmilla menee huonosti, älä yritä aina miellyttää heitä. Tee omia päätöksiä. Vaikka se tuntuisi ikävältä, jokaisella on oma elämä elettävänä.
Päättäjille Emma haluaisi sanoa vahvasti tämän: Aikuisten mielenterveyspalveluissa pitäisi huomioida koko perheen, varsinkin lasten, tilanne. Pitäisi ymmärtää, että jos ihminen sairastuu mielenterveyden häiriöön, myös mielenterveysomaisia eli hänen läheisiään täytyy hoitaa. Erityisesti lapsia.
– Monilla lapsilla on ongelmia perheessä. Mitä aikaisemmin koko perhettä autetaan, sitä tehokkaampaa se olisi ja sitä halvemmaksi yhteiskunnalle tulisi. Itsekin hoidan lapsuuden ongelmia nyt kaksikymppisenä omilla ja Kelan rahoilla.
Emman mielestä yhteiskunnassa pitäisi olla jokin keino, jolla vanhempi voitaisiin ottaa hoitoon mielenterveyshäiriön pahentuessa, jotta lapset eivät joutuisi kantamaan heidän sairastumisensa seurauksia.
– Jos isä olisi mennyt hoitoon, olisiko kaikkien meidän perheen lasten tarvinnut käydä terapiassa? Olemme sairastuneet siksi, että yksi ihminen ei hoitanut itseään.
Haastateltavan nimi on muutettu yksityisyyden suojaamiseksi.
Juttu on julkaistu FinFamin Labyrintti-lehdessä 1/2023.
TEKSTI Elina Jäntti
KUVITUSKUVA Unsplash
Lisätiedot ja yhteydenotot
