”FinFamissa minut kohdattiin omana itsenäni ja ymmärsin, etten ole läheistilanteeni kanssa yksin”, sanoittaa Oona Tarvainen FinFamin blogissa.
Nimeni on Oona. Olen päihderiippuvaisen läheinen. Vahvuuteen kasvanut, oppinut selviytymään. Ilman tunnereaktiota kasvoilla, aina kertonut miten läheiseni voi. Olen peitellyt ja pelännyt. Salaillut ja hävennyt. Luonut kuvaa ja kulissia, jotta se kaikki paha ei paljastuisi. Ei läheiseni ollut paha, minä näin sen aidon ja ihanan ihmisen. Sen halusin kaikkien muidenkin näkevän. Minulle tärkeä ja rakas ei ollut sitä, mitä päihdesairaista puhuttiin.
Päihderiippuvuuden viedessä läheistäni syvemmälle synkkyyksiin, omat voimavarani alkoivat loppua. En enää hallinnut kaikkea, eikä mikään tekemäni auttanut rakastani. Aloin suorittamaan enemmän ja kovemmin. Piti olla enemmän, koska en riittänyt pelastamaan läheistäni. Suoritin ja paloin loppuun. Huoli läheisestä muuttui vihaksi, kuinka toinen on voinut minut kuluttaa näin loppuun. Minä kuitenkin tein kaikkeni auttaakseni ja pelastaakseni!
Noihin aikoihin pääsin tutustumaan Varsinais-Suomen mielenterveysomaiset – FinFamin toimintaan. Kuuntelin tarkkaan ja imin itseeni kaiken tiedon heidän toiminnastaan. Kotona tartuin puhelimeen ja varasin tapaamisen. Ensikäynnillä varmistelin, ettei kukaan näkisi minun astuvan yhdistyksen tiloihin. Päihdesairaita pidetään pahoina ihmisinä, enkä halunnut kenenkään tietävän asiasta, jota niin kauan olin jo salannut.
FinFami on paikka, jossa minut kohdattiin minuna itsenäni. Kysyttiin, miten minä voin. En tuntenut häpeää ja ymmärsin, etten ole yksin tämän asian kanssa. Enää en peitellyt, enkä kokenut tarvetta salailla. Koin helpotusta, tultuani nähdyksi kokemuksieni kanssa.
Seuraavalle tapaamiselle sain vertaisen mukaan. Ihminen, joka sanoitti minulle tunteita, joita olin niin kauan peitellyt. En pelännyt mitä tästä voisi seurata, jos ääneen puhuisin siitä, mitä minä olin kokenut ja miten se oli minuun vaikuttanut. Joku istui siinä lähellä ja tuntui tietävän tarkalleen, mitä minä olin kokenut.
Kukaan ei tuominnut, kertonut minun itseni aiheuttaneen tämän kaiken itselleni. Ei käsketty jättämään minulle tärkeää ihmistä, koska näin vain olisi tehtävä.
En enää katsonut ovella, kuka minut näkisi astumassa Varsinais-Suomen FinFamin ovista sisään. Koin olevani tärkeä ja kaiken hyvän arvoinen. Olin päihdeläheinen, enkä hävennyt sitä, että seisoin läheiseni tukena. Mutta enää en aikonut polttaa itseäni loppuun. Olin valmis ottamaan vastuun myös omasta hyvinvoinnistani.
Vihdoin ymmärsin, miten oma hyvinvointini voisi auttaa jotakin toista elämäni varrella. Nuo tapaamiset Varsinais-Suomen FinFamilla loivat minun elämässäni alkua polulle, jolla vieläkin kuljen.
”Ei kukaan antanut vaihtoehdoksi väsyä. Mutta tarjottiin ymmärrys kohdata itseni, jonka avuin voin tänään paremmin.”
TEKSTI Oona Tarvainen
KUVA Ranja Jaatinen
Lisätiedot ja yhteydenotot
