Valitse sivu

Perheenjäsenen psyykkinen sairaus ja sen vaikutukset voivat siirtyä sukupolvelta toiselle. Nämä ylisukupolvisuuden kierteet ovat katkaistavissa ja kaikilla on mahdollisuus toipua.

Mielenterveys ja sen häiriöt ovat osa elämää, josta nykypäivänä keskustellaan ja tarinoidaan. Suurille ja pienille näyttämöille riittää väkeä tungokseen asti, poliitikoista ja virkamiehistä moniin alan asiantuntijoihin ja nykyään yhä useammin myös niihin, jotka ovat itse näitä häiriöitä kokeneet. Lähes kaikki ovat selviytymistarinoita.

Vaikka mielen oireet eivät aina parane kokonaan, elämästä voi siitä huolimatta tulla täysipainoista ja mielekästä.

Tässä tärkeä rooli on ympärillä olevilla ihmisillä, jotka saattavat kokea läheisensä elämän muutokset ja milenterveyden haasteet myös osana omaa tarinaansa.

Mielenterveyden hoidossa ei välttämättä edelleenkään oteta kantaa siihen, missä olosuhteissa, ympäristössä tai sosiaali-sessa asemassa ihminen elää. Köyhyyttä, asunnottomuutta, yksinäisyyttä tai kokemusta osattomuudesta ja eriarvoisuudesta saadaan tuskin koskaan pelkän lääketieteen menetelmin karsittua pois.

Monien kokemusasiantuntijoiden tarinat kertovat ympäristöön ja maailmaan liittyvistä tekijöistä. Näiden “häiriöiden” korjaaminen vaativat sekä yhteiskunnallisia että yksilöllisiä muutoksia.

Tarinoiden kautta mielenterveys ilmiönä muuttuu päivä päivältä lääketieteestä kansanterveydeksi. Omaisten näkökulma on keskeinen.

Omaisena tai lähimmäisenä olemista voi olla monella tasolla.

Kun tätä artikkelia kirjoitan, huomaan että sukuni on täynnä omaisia jo monessa sukupolvessa. Olin itse 3-vuotias pieni poika, kun alkoholisti-isäni hakeutui hoitoon ja pääsi toipumisensa alkuun. Muistan, kuinka jännitimme äidin kanssa isän bussimatkaa Järvenpään sosiaalisairaalasta kotiin Vuolijoelle. Olisihan hän siinä bussissa, olisihan! Ja kyllä hän oli, isä tuli kotiin!

Sen jälkeen hän hakeutui vertaistuen pariin eikä ole juonut pisaraakaan alkoholia yli neljäänkymmeneen vuoteen. Olen päässyt seuraamaan sivusta, minkälaista on alkoholistin elämä ilman alkoholia. Tuo bussimatkan onnistuminen ei kääntänyt ainoastaan omaa kohtaloani, mutta myös omien tulevien lasteni kohtalon.

Kuten jo sanan muotokin kertoo, toipuminen on aina muutosprosessi. Ja kuten kaikissa prosesseissa, siihen joutuu osallistumaan toipujan lisäksi myös muu ympäristö, varsinkin toipujan omat läheiset.

Alkoholismi tai jokin muu mielenterveyden sairaus on valitettavan usein periytyvää. Samoin periytyvät usein ne olosuhteet, joissa sairaiden omaiset joutuvat elämään. Myös häpeää ja syyllisyyttä peritään.

Häpeää tuntevat ihmiset haluavat piiloutua muilta tai pitää salassa sen, mitä häpeävät. Ahdistus, jonka he kokevat, liittyy heidän pelkoonsa siitä, että heidät löydetään tai paljastetaan. On hyvä ymmärtää häpeämme alkuperää. Tunteita ja niiden vaikutuksia peritään sukupolvelta toiselle.

Myös oma isäni oli pieni poika, 5-vuotias, kun hän joutui elämään Helsingissä Pitäjänmäellä sodan pommituksia hysteerisesti pelkäävän Helli-äitinsä kanssa. Myöhemmin nämä pelot osoittautuivat vakavan mielisairauden oireiksi. Isäni ollessa teini-ikäinen hänen äitinsä sai diagnoosin skitsofreniasta ja joutui sen jälkeen olemaan puolet elämästään sairaalassa. Eikä hänenkään lapsuutensa ollut pelkkää onnelaa. Helli oli vain 5-vuotias, kun hänen isänsä löysi sisällissodan vankileiriltä vapauduttuaan lohdutusta alkoholista. Ajan mittaan se vaikutti koko perheen ja suvun elämään. Ja vaikuttaa omalla tavallaan edelleen, monien ihmisten kokemusten ja kerto-musten kautta.

Toipuessaan ihmiset, jopa kokonaiset uudet sukupolvet, alkavat kuitenkin rakentamaan resilienssiä, eräänlaista elämän puskuria, jotta he olisivat tarpeeksi vahvoja kohtaamaan vaikeuksia. Emme me voi koskaan kokonaan välttyä vastoinkäymisiltä.

Takaiskuja tulee kaikille. Resilienssi on kyky ponnahtaa takaisin, mutta myös kykyä kasvaa vaikeuksista.

 

Kysymys on siitä, kuinka syvälle vastoinkäymiset meidät vievät

Mielenterveyden häiriöistä toipuminen on kliinisesti nähty oireiden parantumisena. Toipumismatkalla ei kuitenkaan lukkiuduta diagnooseihin eikä haikailla aikaan ennen sairastumista. Sen sijaan aletaan rakentaa merkityksellistä elämää oireista huolimatta.

Valitettavan yleistä on, ettei yhteiskunta pysty vieläkään näkemään omais- ja läheistyötä siinä tärkeässä merkityksessä, joka sillä on. Toipujan elämän arkiset olosuhteet ja sosiaalinen elämä ovat keskeinen osa toipumisen tematiikkaa. Hyvin usein käy niin, että omainenkin sairastuu, koska ei ole jaksanut yksin kantaa taakkaa sairastuneen puolesta.

Onneksi toimintakulttuuri ja asenteet ovat muuttumassa ja sairastuneen omaiset pystyvät tänä päivänä avoimemmin kertomaan, että he ovat sairastuneen omaisia. He kertovat sen tarinan, jota Hellin tai isäni kohdalla ei vielä olisi saanut kertoa. Tämä on vaikeaa, koska samalla kun kerron itsestäni, kerron myös jostain toisesta. Kuitenkin kaikki mielenterveystyö, jota teemme, tapahtuu ihmisten välisissä suhteissa.

Jos emme tue sairastuneelle läheisimpiä ihmisiä ja kuuntele myös heidän näkökulmaansa, niin keitä oikeastaan tuemme?

Tulevaisuus tehdään tässä ja nyt. Toipumisorientaation periaatteet antavat meille mahdollisuuden tarkastella sitä monista näkökulmista ja tasoista. Kun me edellisten sukupolvien pikkupojat nyt katsomme 5-vuotiasta poikaa tai tyttöä, omaa lasta tai lapsenlasta, tiedämme että hänen mahdollisuutensa ovat toiset kuin edellisillä sukupolvilla. Myös hän seisoo edellisten pikkupoikien ja tyttöjen hartioilla, mutta näitä joustavampana ja vahvempana.

Kasvamassa on sukupolvi, joka puhuu asioista ääneen. Yksi mielenterveyden tulevaisuuden unelmista on, että oman historiamme kautta ja nykyisellä ymmärryksellä näemme mielenterveyteen liittyvät ilmiöt osana elettyä elämää, ei osana perinnön syyllisyyttä tai häpeää.

Toipuminen alkaa yhteydestä itseen, toisiin ja ympäristöön. Yhteys rohkaisee unelmoimaan tulevasta, minkälainen lupaus meitä kaikkia odottaa huomisessa. Unelmat ja toivo antavat kipinän tutkia omia vahvuuksia ja voimavaroja. Koko identiteettimme muuttuu uuden tarinan kautta kohti merkityksiä, joista emme uskaltaneet aikaisemmin edes unelmoida.

Jos toipuminen ei tarkoita oireetonta elämää, eikö silloin meillä kaikilla ole mahdollisuus toipua. Silloinhan täydellistä toipumattomuutta ei ole olemassakaan. Siinä on se lupaus. Se odotettu bussimatka, joka kääntää suunnan kohti parempaa. Meille kaikille.

TEKSTI: Markus Raivio

Kirjoittaja on kulttuurin ja hyvinvoinnin liiton Kukunorin toiminnanjohtaja ja Mielenterveyden keskusliiton varapuheenjohtaja. Raivio ja hänen isänsä Jouko Raivio ovat kirjoittaneet juuri ilmestyneen kirjan Toipuva mieli – Opas toipumisorientaatioon, joka on ensimmäinen suomenkielinen kirja aiheesta.

KUVA: Katariina Raivio

Juttu on julkaistu Labyrintti-lehden numerossa 3/20, jonka teemana on mielenterveysomaisen toipuminen

 

Lisätiedot ja yhteydenotot

Minna Kallunki
Minna Kallunki

Erityisasiantuntija, Recovery-mielenterveyspalveluissa -hanke

Pin It on Pinterest