Valitse sivu

Rap-artisti Dan Tolppanen, ”Uniikki”, rakentaa soolouraa osana ”Rähinän jengiä”.

Räppäri Dan Tolppanen, 35, on julkaissut viimeisten seitsemän vuoden aikana seitsemän levyä.

– Olen saanut tehdä sitä mitä rakastan. En tiedä, mihin olisin ryhtynyt, ellen olisi artisti. Varmaan kirjoittaisin tekstejä paperille anyway, hän sanoo.

Teini-ikäiselle Tolppaselle ratkaisevan sysäyksen kohti muusikonuraa antoi Kimmo Laiho, ystävä, josta kasvoi myöhemmin rap-muusikko ”Elastinen”.

– Olin Kimmon kanssa 1990-luvun puolivälissä meidän mummolassa, kun hän pyysi minua kuuntelemaan uusia tekstejään, Tolppanen kertoo.

Aikaisemmin Laiho oli kirjoittanut rap-kappaleita englanniksi, yhdessä Carl Henrik Rosenbergin, tulevan ”Iso H:n”, kanssa. Nyt kieli oli vaihtunut suomeksi.

– Kimmo räppäsi minulle suomen kielellä ja oli tosissaan. Ajattelin, että vau, tämä oli magein juttu ikinä, Tolppanen muistelee.

Siihen asti rap oli ollut äidinkielisenä silkkaa komiikkaa, Raptori-yhtyeen tapaan.

– Kimmoa kuunnellessani oivalsin, että Suomi-rap olisi minullekin se juttu.

Laiho ja Rosenberg perustivat sittemmin Helsingin Runeberginkadulle kellaristudion. Ovet olivat avoinna kavereille. Huuma oli käsin kosketeltavaa.

– Jengiä virtasi sisään räppäämään. Meno oli mieletöntä. Meillä oli oma räppijengi: niin siistiä! Tolppanen kuvaa. 

Porukka sai nimeksi Rähinä.

 

Alakoululaisena Dan Tolppanen vältteli lapsilaumoja. Hän pysytteli mieluummin kotona, huoneessaan itsekseen tai vanhempiensa seurassa. Äiti houkutteli poikaa turhaan ulos pihalle oppimaan sosiaalisia taitoja.

– Olin sisäänpäin kääntynyt, melkein antisosiaalinen, Tolppanen sanoo.

Dan erottui joukosta, äänsi ärränkin ranskalaisittain kurkussa, mistä häntä joskus kiusattiin. Pitikö tilanteesta huolestua?

– Äiti on sanonut, että pelkäsi minun jäävän syrjään, vaille kavereita, Tolppanen kertoo.

Kasvun myötä, yläasteen lähestyessä asetelma kuitenkin kääntyi päälaelleen.

– En osaa sanoa, mitä tapahtui. Miksi kavereita yhtäkkiä riitti joka sormelle? Ehkä oikeita ihmisiä vain osui kohdalle. Liityin osaksi monenkirjavaa ja monikulttuurista porukkaa. Kimmo oli jengissä mukana ja hänestä sain parhaan kaverin.

Tolppanen liikkui ystävineen Malminkartanossa ja Kannelmäessä sekä yhä useammin Helsingin keskustassa ”Stockan kellon alla”.

– Hirveästi siellä kellon alla hengasi jengiä, 13–15-vuotiaita nuoria. Aika villejä olimme, mutta hauskaakin pidimme.

Huumeet kuitenkin ujuttautuivat porukan elämään. Osa Tolppasen ystävistä astui kaltevalle pinnalle. Jotkut jäivät koukkuun.

– En tiedä, mitä noille kavereille nykyisin kuuluu. Joistakin on sanottu, ettei pää enää pelaisi. Kovempi kama on tuonut mukanaan psykooseja ja muuta sairautta.

Tolppanen ja Laiho pääsivät kuviosta ulos ajoissa.

– Lähdimme Kimmon kanssa vetämään. Emme halunneet olla huumeiden kanssa missään tekemisissä.

 

 

Harrastukset veivät Tolppasta. Hän oli löytänyt aitoja kiinnostuksenkohteita ja päässyt tutustumaan lahjakkuuteensa. Hän oli lupaava jalkapalloilija. Lisäksi hän oli kokeillut poikkeavampia lajeja, kuten tanssia. 12-vuotiaana hän oli käynyt äitinsä kanssa Pajulahden urheiluopistossa Nastolassa discotanssikurssin.

– Minä olin kurssilaisista nuorimpia ja äiti vanhin. Tanssimme täysillä, ja varsinkin hiphop veti minua puoleensa. Opin nopeasti.

Tanssi jatkui helsinkiläisellä Tanssivintillä. Jalkapallolle ei ollut enää riittää aikaa.

Vuonna 1995 suunta varmistui: 14-vuotiaalle Tolppaselle tarjottiin roolia Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen rasisminvastaisessa musikaalissa.  

– Myös Kimmoa ja muita lähiönuoria pyydettiin mukaan. Kenties meitä vilkkaampia kundeja haluttiin poimia pois keppostenteosta.

Helsingin Kalliossa Harjun nuorisotalolla harjoitukset aloitti 25 nuorta, jotka edustivat kahdeksaa tai yhdeksää eri kansallisuutta.

– Porukalla räppäsimme, breikkasimme ja tanssimme. Kaikki oli niin mageeta.

Colorblind-musikaalia esitettiin Savoy-teatterissa täysille saleille. Musikaalin myötä syntyi Tolppasen mukaan Suomi-hiphopin ensimmäinen aalto. Projektissa mukana olleet toivat kulisseista esiin uusia yhtyeitä, jotka saivat levytyssopimuksia.

– Yhden suosio siivitti toisenkin menestystä. Elastisen ja Iso H:n Fintelligens-yhtyeen imussa minunkin silloinen bändini, Kapasiteettiyksikkö, solmi vuonna 2000 levytyssopimuksen.

 

Menestyksen keskellä kellaristudion Rähinä tiiviisti rivejään. Artistien välinen ystävyys ja luottamus johtivat ideaan yhteisestä liiketoiminnasta. Vuonna 2003 kaverukset perustivat levy-yhtiön, Rähinä Recordsin.

2000-luvun lopulta alkaen Tolppanen on rakentanut Rähinän puitteissa soolouraa. Hän uskoo kehittyneensä Rähinässä pidemmälle kuin olisi koskaan yltänyt yksinäisenä tähtenä. Porukassa henki on pysynyt yllä.

– Paljolti Rähinän ansiosta olen pystynyt luomaan pitkäjänteisesti nousujohteista uraa, hän pohtii.

Ammatillisista ja perhekiireistä huolimatta Rähinän kaverukset tapaavat toisiaan myös vapaa-ajalla.

– Väitän, ettei Suomessa ole toista yhtä tiivistä porukkaa. Näemme vaivaa järjestääksemme aikaa hengaamiseen.

Hauskanpito on olennaista, mutta jokainen oivaltaa myös ystäväpiirin vakavamman merkityksen.

– Isossa, noin viidentoista hengen porukassa asioita tapahtuu koko ajan. On eroja ja huoltajuuskiistoja. Vaikeuksissa luotamme toisiimme ja puhumme asioista suoraan. Jengissä kukaan ei jää ongelmineen yksin.

Ystävien ympäröimänä myös muusikon työhön liittyvää epävarmuutta on mahdollista sietää, niin kovaksi kuin paine toisinaan kasvaakin.

– Räppärille ei ole tarjolla kuukausipalkkaa, vaan elanto on loppuun asti kiinni työn laadusta. Aina on oltava relevantti.

Vaikka esiintyminen on Tolppaselle pelkkää hauskanpitoa, biisien luominen vaatii mielen lujuutta. Toisinaan materiaalia syntyy helposti, mutta tulee myös aikoja, jolloin teksti toisensa jälkeen päätyy ”romukoppaan”. Toisaalta yleisö ei aina ota omakseen kappaletta tai videota, josta artisti on ylpeä.

– Kun jengi ei löydäkään biisiäni tai videotani, pettymys voi kouraista syvältä. Sitä alkaa pyöritellä mielessään yhtä ja toista.

Soolouran alkuvaiheessa Tolppasen stressi purkautui paniikkihäiriönä.

– Ensimmäinen paniikkikohtaus iski odottamatta, puun takaa. Lepäilin kotisohvalla televisiota katsomassa, kun sydämeni alkoi hakata hirvittävällä voimalla. Huimasi, luulin kuolevani.

Joitakin kuukausia Tolppanen eli seuraavan kohtauksen pelossa. Jännitys ja varautuminen lietsoivat uusia kohtauksia. Asioihin perehdyttyään ja niistä keskusteltuaan aloitteleva sooloartisti sai kuitenkin vyyhdistä otteen, ja solmut hellittivät. Kävi ilmi, että Tolppasen isä oli nuorempana kärsinyt samasta ongelmasta. Monilla esiintyvillä taiteilijoilla tuntui olevan niin ikään kokemuksia paniikista. Häiriöstä puhuttiin kuin tavallisesta ammattitaudista.

Läheisten tuella Tolppanen selätti sairauden eikä ole myöhemmin tarvinnut lääkitystä. Epäolennaiset asiat eivät kasaudu mieleen entiseen tapaan.

– Nykyään teen työni niin hyvin kuin pystyn ja jätän lopun herran haltuun. Vaikeina hetkinä kotijoukot ja ystävät ovat lähellä.

 

 

Vuosien kuluessa Tolppanen on kohdannut myös julkisuuden moninaiset kasvot. Vaikka faneja on paljon, kaikki yleisöpalaute ei ole ollut myönteistä.

– Nostatan ihmisissä negatiivisiakin tunteita, jopa vihaa. Kasvotusten saan kielteistä palautetta vain harvoin, mutta netissä meno yltyy joskus raa’aksi. Siellä ihmiset huutelevat aika rajattomasti.

Esimerkiksi videoiden YouTube-kommentit ovat toisinaan törkeitä, ja vihaajat valtaavat muihin verrattuna runsaasti tilaa.

– Osittain taustalla lienee kateus, jota menestynyt ihminen Suomessa herättää.

Uransa alkuvaiheessa Tolppanen halusi lukea kaiken, mitä hänestä kirjoitettiin. Nykyisin hän osaa suojata itseään, valikoida, mitä ottaa vastaan.   

– Päästän negatiivisen materiaalin, varsinkin silkan haukkumisen, suoraan toisesta korvasta ulos. Kun elän hyvällä fiiliksellä, kielteiset kommentit eivät tartu. Kaikki kehut sen sijaan kuuntelen tyytyväisenä, Tolppanen sanoo.

Tolppanen on sinut sen kanssa, ettei hän miellytä kaikkia.

– Parempi näin kuin että olisin neutraali pannukakku, joka ei herätä kenessäkään tunteita. Omana itsenäni olen löytänyt ympärilleni parhaan mahdollisen jengin.

Valtaosa yleisöpalautteestakin on myönteistä. Tolppanen ilahtuu, kun kuulee musiikkinsa herättäneen ihmisissä toivoa ja kannustaneen heitä jaksamaan.  

– Varsinkin nuorille haluan sanoa, ettei ikinä pidä luovuttaa, oli tilanne kuinka kiperä tahansa. Esimerkiksi biisini Veni Vidi Vici kertoo altavastaajafiiliksestä ja siitä, miten edetään kellareista vaikeuksien kautta voittoon.

Vastikään Tolppanen on otattanut käsivarteensa tatuoinnin, joka kuvaa Daavidin ja Goljatin taistelua.

– Niin kuin Daavid voitti Goljatin, pieni ihminen voi selättää vastukset ja vaikeudet, kunhan ei anna periksi. Tämä on ollut kantavia ajatuksiani läpi elämän.

Katu-uskottavuutta sanomaan latautuu artistin kokemuksista. Hän on itse fyysisesti pieni, 162 senttimetrin mittainen.

– 15-vuotiaana minulle oli kova pala, kun lääkäri vahvisti, ettei luissani ollut enää tilaa kasvulle senttiä tai paria enempää. Itkin lohduttomasti. Tosiasioiden hyväksyminen vaati aikaa.

Tolppanen sanoo olevansa nykyisin sinut kokonsa kanssa. Hän uskaltaa olla oma itsensä eikä sovittele itseään muotteihin. Muutaman vuoden takainen Pätkätöis-kappale kertoo tästä asenteesta: Uniikki on ehkä pieni, muttei taatusti heikko.

TEKSTI: Aino Haavio
KUVAT: Kaisu Jouppi

Juttu on julkaistu Labyrintti-lehdessä 2/2016.

Lisätiedot ja yhteydenotot

Etunimi Sukunimi
Etunimi Sukunimi

Tehtävänimike

p. 123 456 7890
[email protected]

Aiheesta muualla

Pin It on Pinterest