Valitse sivu

Kun perheen lapset tai puoliso sairastuu psyykkisesti, on tavallista, että saunaillat kavereiden kanssa jäävät ja yhteys perheen ulkopuolisiin heikkenee tai katkeaa. Isien vertaistukiryhmässä toistuvat kokemukset yksinäisyydestä ja sietämättömänä painavasta vastuusta.

Perhe on symbioottinen systeemi. Kun yksi osa on rikki, koko kone temppuilee.

Pirkanmaan kunnissa järjestettäviin Itua-hankkeen vertaistukiryhmiin osallistuvia isiä yhdistää kokemus perheenjäsenen mielenterveyden häiriöstä. Tilanteet ovat kuitenkin vaihtelevia: jossain perheessä sairastunut on puoliso, jossain lapsi. Joissain perheessä useampi perheenjäsen oireilee.

Itua-ryhmiä ohjaavat Isille tukea arkeen -hankkeen työntekijät Tiina Vartiainen ja Jukka Törrö ovat huomanneet, että vaihtelevista tilanteista huolimatta isiä yhdistää samanlaiset tunteet ja tilanteet.

Kun perheen lapsi tai nuori oireilee, se heijastuu vanhempien väliseen parisuhteeseen. Puolison ollessa esimerkiksi vakavasti masentunut, häviää perheen toinen aikuinen vastuunjakaja rinnalta. Moni isä kokee, että hänen pitäisi jaksaa osoittaa lapsille, että kaikki kyllä järjestyy, mutta mielessä pyörii kysymys: ”Mitä sitten, kun siitä en ole itsekään varma?”

Puolison sairastuminen on erityisen kuormittavaa henkisesti mutta myös käytännön syistä, jos vastuu käytännön asioista jää kokonaan toiselle vanhemmalle. Myös lapsen sairastaminen vaikuttaa vanhempien parisuhteeseen. Isän rooli ja vastuu perheessä on luonnollisesti erittäin iso, jos sekä puoliso että lapsi oireilevat. Silloin tilanne on entistä kuormittavampi.

Aika ei riitä perheen ulkopuolisten ihmissuhteiden ylläpitämiseen, kun perheenjäsen sairastaa. Isäryhmä voi olla ainoa työn ja kodin ulkopuolinen paikka, jossa muita ihmisiä kohtaa. Vertaistukiryhmässä monet isät ovat puhuneet ensimmäisen kerran kodin asioista jollekin ulkopuoliselle ihmiselle.

Vartiaisen ja Törrön mukaan ryhmään osallistuvien isien elämänpiiri on kaventunut, ja he tuntevat itsensä yksinäisiksi ja kuormittuneiksi. Tilanteen jatkuessa myös isät ovat vaarassa uupua ja sairastua.

Useita isiä yhdistää kokemus siitä, että heitä ja heidän huoliaan ei ole osattu kohdata terveydenhuollossa tai muissa palveluissa. Monesti puolison lääkitys, hoitosuunnitelma ja koko sairaus ovat täysi mysteeri, joista isä ei ole saanut tietoa.

Ryhmien isiä yhdistää myös halu olla perheen tukena ja toivo siitä, että tilanne muuttuisi paremmaksi. Monet isistä tekevät mitä tahansa pitääkseen parisuhteensa ja perheensä kasassa.

Myös omien rajojen asettaminen on tärkeää. Äärimmilleen ei voi venyä, ettei katkea. Hankkeen työntekijät toivoisivat, että isät hakisivat nykyistä nopeammin apua itselleen.

Isät ovat saaneet hyviä kokemuksia, kun ovat uskaltautuneet puhumaan tunteistaan ryhmässä. Siitä huolimatta erityisesti miehillä on edelleen korkea kynnys hakea apua.

Ryhmäläisistä valtaosa on sinnitellyt äärettömän pitkään, ennen kuin ovat hakeutuneet avun piiriin. Vartiainen ja Törrö ovat huomanneet, että mainos vertaistukiryhmästä on pitänyt nähdä moneen kertaan, ennen kuin isät lopulta ovat rohkaistuneet ottamaan heihin yhteyttä.

 

Sairastuneen isä: ”Isä pysyy pystyssä”

 

”Minulla on kaksi tytärtä.

Esikoiseni kulki monen vuoden ajan kriisissä itsensä kanssa. Kun ahdistus kasvoi, alkoi viiltely. Tämä helpotuksen hakeminen teräesineillä oli todella vaikea tajuta. Tyttö vihasi itseään, tautiaan ja sitä tunnetta, ettei tämä lopu koskaan.

Lääkäri määräsi uusia lääkkeitä. Tuhti annos teki tyttärestä sammaltavan varjon. Päihteitä hän nautti muutenkin. Ne olivat yksi lääkitysmuoto.

Myös nuorempi tyttäreni alkoi oireilla: Ahdistusta ja viiltelyä. Olin epätoivoinen. Mietin mitä teen, jos molemmat lapset kärsivät. Avuttomuus oli suuri. Kuin katsoisi toisen hukkuvan, mutta mitään ei voi tehdä. Minulla ei ollut ratkaisua, ei avaimia, ei mitään keinoa. Eikä ollut kellään muullakaan. Yksikään ammattilainen ei osannut auttaa.

Minun tehtäväni oli olla tasapainoinen. Selkeä ja tasainen: Isä pitää lapsensa turvassa, isä pysyy pystyssä, on kallio. Isä hakee apua, että omalla lapsella kaikki olisi hyvin. Entä sitten, kun kaikki apu on haettu, konstit kokeiltu?

Tottuminen turrutti, uusi ongelma oli vain jatkoa edelliseen.

 

Sitten tuli se kesä, kun tytär yritti tappaa itsensä. Kirje oli tehty, mutta hän jänisti ja soitti kaverilleen. Lokakuussa tyttö otti lääkkeitä liikaa, odotti kuolemaa ja soitti kaverin hätiin. Sitten puhuttiin kuolemisen halusta sairaalasängyn vieressä.

Tässä kohtaa en enää jaksanut. Nukkuminen, keskittyminen, tunteiden säätely ja tasapaino katosivat. Muisti ei toiminut ja hävitin esineitä päivittäin. Olin kireä ja ylikierroksilla. Työn tekeminen ei onnistunut.

Avuksi hain vertaistukea, kavereita ja lepäämistä. Minua auttoi heikkouden myöntäminen ja ajan antaminen. Minua auttoi vaatimusten laskeminen, keskittyminen positiivisuuteen ja puolison tuki. Ryömin hitaasti kohti valoa.

Minulle terapiaa oli kulkea metsässä, olla rauhassa, istua saunan lauteilla ja hypätä jäiseen veteen. Ja kuunnella oman sydämen lyöntiä sen jälkeen. Terapiaa oli etsiä pieniä asioita omassa arjessa, ja tajuta niiden arvo.

Minua helpotti, kun tyttären tilanne helpottui. Kaikkien vuosien jälkeen tyttäreni valmistui lähihoitajaksi. Löysi itselleen paikan, jossa sai onnistumisen kokemuksia.

Tämän tarinan tarkoitus on kertoa, että kannattaa hakea apua, hakea tukea, etsiä vertaisryhmä. Missä kohtaa tahansa. Oli huojentavaa puhua ihmiselle, joka oli käynyt läpi saman. Tulin kuulluksi ja kohtasin myös itseni paremmin.

Ymmärsin, että surua ei voi suorittaa.”

 

Sairastuneen puoliso: ” Vedin ylleni ’yksinhuoltajan haalarit’”

 

”Avioliittoamme oli takana lähes kaksikymmentä vuotta, kun puolisoni sairastui vakavaan masennukseen.

Hoitoon hakeutumista edelsi puolisoni pitkä, viikkoja kestänyt hitaasti etenevä vajoaminen tilaan, jossa toimintakyky heikkeni päivä päivältä.

Sinä iltana, kun talutin itkevän puolisoni terveyskeskuksen päivystävän lääkärin vastaanotolle, ja hyvin pian siitä osastohoitoon, oloni oli sekä helpottunut että hämmentynyt.

Nyt, ajatellessani niitä ensimmäisiä päiviä antaisin neuvon itselleni, jos se olisi mahdollista: pyydä keskusteluapua itsellesi. Ammattiauttajia, jotka osaavat kohdata kriisitilanteessa olevan ihmisen. Ja ammattiauttajille sanoisin: Älä anna minun päättää, otanko keskusteluapua vastaan.

Vedin ylleni rooliini kuuluvat “yksinhuoltajan haalarit”, niin kuin näitä tilanteita tänäkin päivänä mielessäni kutsun, ja jatkoin arkeani nyt mielenterveyspotilaan puolisona.

Seuraavan neljän vuoden aikana puolisollani oli eri pituisia osastohoitojaksoja psykiatrisilla osastoilla. Pisimmillään hän oli osastohoidossa kolme kuukautta.

Olen käynyt lähes koko ajan töissä, osan aikaa kolmivuorotyössä. Pariin kertaan huilasin itsekin muutaman kuukauden ajan kotona, kun voimat eivät riittäneet muuhun kuin lapsiperhearjen pyörittämiseen.

Otin haltuuni pikkuhiljaa lasten kouluasiat, taloudenhoidon ja kasvavien lasten vaatehuollon. Kokonaisvastuu kaikesta ja koko ajan, se oli pakko ottaa vastaan.

On raskasta olla neuvoton, kun puoliso makaa sängyssä päivät ja yöt, ja itse pyörität arkea.

 

Paljon helpompaa hengittäminen olikin silloin, kun puolisoni oli osastohoidossa. Silloin on helpompi ajatella olevansa tilanteen päällä, kun sairas saa hoitoa ja minä luon omat rutiinit perheelle ja itselleni.

Mutta niissä huonoimmissa hetkissä ja ajanjaksoissa lähes konkreettinen kuoleman läheisyys oli kuin musta aukko, uhaten viedä minutkin siitä vierestä mukanaan.

Omaa jaksamistani hoidin kello 21:en jälkeen urheilun seuraamisen, parvekekahvien, videopelien ja ystävien avulla. Varsinkin videopelaamisen tuoma irtautuminen ja rentoutuminen oli tärkeässä osassa oman mielenterveyteni hoitamisessa. Myös työ tasapainotti arkea, vaikka se välillä toi haasteitakin jaksamiseen.

Tein alusta asti elämäntilanteeni tiettäväksi omissa työyhteisöissäni. Muutaman kerran kävi niinkin, että valppaat ja ymmärtävät työkaverit vinkkasivat uupumisen merkeistä minulle, ennen kuin itse edes näin jaksamiseni vaativan taas pientä paussia.

Useiden ystävien tuki on ollut korvaamatonta. Eniten arvostan niitä tilanteita, kun hiljaa oleminen on ollut luvallista, kun ei ole ollut mitään sanottavaa toiselle.

Kliseisesti sanottuna, tärkein oppimani asia rinnalla eläjänä on ollut keskittyä niihin asioihin, joihin voin itse vaikuttaa. Puolisoni mielenterveys ei kuulu sille listalle. En voi enkä halua jättää elämää elämättä, vaikka masennus onkin ollut osa perheemme arkea pitkän aikaa.”

 

Juttua varten on haastateltu FinFami Pirkanmaan Isien tukena -hankkeen hanketyöntekijöitä Tiina Vartiaista ja Jukka Törröä. Kokemuskertomukset ovat Itua-hankkeessa mukana olevien isien kirjoittamia.

TEKSTI Emma Auvinen
KUVA Priscilla du Preez/ Unsplash

Lisätiedot ja yhteydenotot

Marika Finne
Marika Finne

Asiantuntija, viestintä

p. 045 844 0135
marika.finne
@finfami.fi

Pin It on Pinterest