”Puolustusvoimissakin on alettu ymmärtää, että työntekijät ovat ihmisiä, eivät koneita”

– Paljon on menty eteenpäin, mutta kulttuurinmuutos ei tapahdu hetkessä, sanoo Jarmo Österlund.

Österlundin työmaa sijaitsee Santahaminassa, Kaartin jääkärirykmentissä, jossa hän toimii sosiaalikuraattorina.

Österlund tulee Santahaminan kantahenkilökunnan lisäksi tutuksi varusmiespalvelustaan suorittaville alokkaille.

– Olemme toisen sosiaalikuraattorin kanssa mukana alokasoppitunneilla, joiden aikana markkinoimme alokkaille papin ja kuraattorin palveluita. Kerromme, että meihin voi ja pitää olla yhteydessä matalalla kynnyksellä. Liikumme muutenkin mukana alokkaiden koulutuksissa – etenkin alussa.

Santahaminassa aloittaa puolen vuoden välein 750 uutta alokasta. Uudet alokaserät saapuvat kasarmille tammi- ja heinäkuussa.

– Eli vuosittain meillä kahdella kuraattorilla on kontollaan puolitoista tuhatta varusmiestä ja nelisensataa henkilöstön jäsentä. Silloin kun alokkaat tulevat, meillä on eniten hommaa. Kun saamme ensimmäisen kuukauden varusmiesten kanssa pakettiin, minä siirryn tekemään enemmän henkilöstötyötä.

Ensimmäinen kuukausi on kiireisin siksi, että sen aikana varusmiehet opettelevat armeijan rytmiin. Kaikille se ei sovi, ja suurin osa keskeytyksistä tapahtuukin kuukauden sisällä palveluksen aloittamisesta.

– Kaikki, jotka keskeyttävät, käyvät keskustelemassa asiasta. Haluamme kuulla, mitä suunnitelmia nuorella on. Tarvittaessa ohjaamme palveluksen keskeyttäjän esimerkiksi nuorten etsivään työhön. Emme halua, että kun nuori lähtee armeijan portista, kukaan ei tiedä, mitä hänelle tapahtuu.

Sosiaalikuraattoreiden historia Suomen Puolustusvoimissa on lyhyt. Ammattinimike alkoi kehittyä 1970-luvulla, kun Uudenmaan prikaati halusi palvelukseen sosiaalialan henkilön.

Kaartin rykmentin palvelukseen ensimmäinen sosiaalikuraattori tuli 1990-luvulla, ja tämä keskittyi sosiaalistaloudellisiin asioihin.

– Käytännössä lyötiin siis Kelan kansiot käteen ja sanottiin, että tutustu näihin.

Nykyisen muotonsa työ otti vuonna 2003, kun Kaartin rykmentti sai sosiaali- ja terveysministeriöltä hankerahan, jonka avulla sosiaalikuraattori teki enemmän yhteistyötä muiden instanssien, kuten Kelan, etsivän nuorisotyön ja sosiaalipuolen kanssa. Huomattiin, että tällaisesta työstä oli varusmiehille enemmän apua.

– Vuonna 2004 toimintatapa vakiintui, ja nyt meitä sosiaalikuraattoreita on valtakunnallisesti jo 23. Teemme laaja-alaisesti töitä eri yhteistyökumppaneiden kanssa.

Österlund aloitti työt Santahaminassa samoihin aikoihin uuden mallin kanssa. Hän sanoo olleensa armeijan sosiaalityössä aivan ummikko, vaikka hänen molemmat vanhempansa työskentelivät puolustusvoimissa.

Österlund on koulutukseltaan sosionomi ja työskennellyt muun muassa turvakodissa perheväkivallan puolella.

Mutta mitä sosiaalikuraattori tekee?

– Sosiaalikuraattori on varusmiesten tukena. Jos varusmiehelle tulee palveluksen aikana ongelmia joko palveluksessa tai siviilielämässään, sosiaalikuraattori on luottamuksellinen henkilö, jonka kanssa hän voi käydä juttelemassa ja joka auttaa asioissa eteenpäin.

Keskusteluissa Puolustusvoimien sosiaalikuraattorin kanssa voi nousta esiin muun muassa omat tai läheisen mielenterveysongelmat.

Tilastojen mukaan joka viidennellä nuorella on mielenterveysongelmia, joka haittaavat arkea. Sen lisäksi Suomessa on arviolta noin puoli miljoonaa mielenterveysomaista, eli henkilöitä, joiden lähipiirissä sairastetaan.

Puolustusvoimat ei tietenkään ole irrallaan muusta yhteiskunnasta, joten mielenterveyssyyt ovat yksi asia, joiden vuoksi varusmiehet tulevat Österlundin juttusille.

– Joko ongelmia on itsellä tai jollakin läheisellä, esimerkiksi kumppanilla siviilissä.

Jos kyse on läheisen ongelmista, Österlund pyrkii yhdessä varusmiehen kanssa selvittämään ja aktivoimaan läheisen muuta turvaverkkoa.

– Joissakin seurustelusuhteissa nuoret saattavat elää hyvinkin symbioottisesti, ja tietenkin huoli kotona olevasta on silloin valtava. Niissä tapauksissa etsitään apua, jota kotona oleva voisi hakea.

Jos oireileva puolestaan on varusmies, Österlund saattaa olla yhteydessä tämän vanhempiin ja kertoa tilanteesta, jos varusmies antaa siihen suostumuksensa ja se on tilanteen kannalta järkevää.

– Hämmästyttävän moni vanhempi on aika tietämätön nuorensa tilanteesta. Nuoret ovat hyviä peittämään huonon olonsa. Armeija on ympäristönä kuitenkin sen verran vaativa, ettei peittäminen enää onnistu. Jos tilanne on erityisen haastava, varusmiehelle voidaan myöntää esimerkiksi palvelusjoustoja.

Varusmiehet eivät kuitenkaan ole ainoita, jotka tarvitsevat tukea. Santahaminassa on varusmiesten lisäksi kantahenkilökuntaa, noin 400 työntekijää.

Siitä syystä Österlund kouluttautui vuonna 2006 myös henkilöstöasioihin, esimies- ja vuorovaikutusvalmentajaksi, työnohjaajaksi ja työyhteisösovittelijaksi. Hän on myös mukana kriisinhallintajoukkojen kotiuttamiskoulutuksissa.

– Sen jälkeen työmaa kasvoi hillittömästi. Armeijassakin alettiin huomata, millainen potentiaali meidän kaltaisilla sosiaalipuolen ammattilaisilla on. Nyt työ on vakiintunut, ja tällä hetkellä meitä on Santahaminassa kaksi sosiaalikuraattoria.

Sosiaalikuraattorien paneutuminen henkilöstöasioihin on madaltanut työntekijöiden kynnystä olla yhteydessä siinä vaiheessa, kun tilanne on vielä ratkaistavissa suhteellisen kevyillä toimilla.

– Sitä ennen ongelmissa oli auttanut työterveyshuolto, mutta se polku oli aika kankea. Ja mikäli kyseessä ei ollut todella vakava ongelma, työntekijä saattoi yrittää ratkoa ongelmaa yksin. Pahimmassa tapauksessa ongelma paisui todella isoksi ennen kuin kukaan sai tietää.

Österlund sanoo, että sosiaalikuraattorin kohdalla ongelman kokoa ei tarvitse pähkäillä.

”Meille voi aina tulla juttelemaan, ja yhdessä ratkaistaan asia ja katsotaan seuraavat stepit.”

Österlund sanoo, että yksi hänen ammattinsa eduista on se, että hän on siviili.

– Sotilasorganisaatiossa se on selvä etu. Siviilille on helpompi puhua, koska meidän välillä ei ole hierarkkista asetelmaa. Olen huomannut, että sotilaat eivät niinkään halua puhua asioista keskenään, vaikka siihenkin kannustetaan. Me sosiaalikuraattorit olemme vähän niin kuin luottohenkilöitä – osa kalustoa. Mutta kyllä sotilaat enemmän puhuvat keskenään kuin silloin, kun aloitin. Käytös on vähän muuttunut, mutta asenteet ovat tiukassa.

Asiat ja ongelmat, joista Österlundin kanssa puhutaan, ovat niitä tavallisia, joita on jokaisella työpaikalla: stressi, ihmissuhdeongelmat, päihteidenkäyttö, huoli läheisistä.

– Kun tilanne ei ole eskaloitunut liikaa, asioihin pystytään vaikuttamaan vielä paljonkin.

Työntekijöiden tukena on sosiaalikuraattoreiden lisäksi pappi, työterveyshuolto sekä työ- ja palvelusturvallisuuspäällikkö. Tiimi tekee tarvittaessa yhteistyötä siviiliviranomaisten kanssa ja kouluttaa myös esimiehiä olevaan aktiivisia.

– Toki työnantaja toivoo aina tehokkuutta, mutta jos työntekijä on vaikkapa hyvin uupunut, olemme tukena ja viestimme työnantajan suuntaan, että nyt on pakko höllentää. Kyllä he meitä kuuntelevat. Puolustusvoimissakin on alettu ymmärtää, että työntekijät ovat ihmisiä, eivät koneita.

Useimmiten asioita päästäänkin käsittelemään ajoissa.

”Se on ehdottomasti paras palkinto tässä työssä: kun ongelmat on ratkaistu, ja työntekijä tai varusmies pääsee elämässään eteenpäin.”

Yli 20 vuodessa työn muutos ei ole ainoa muutos, jota Österlund on todistanut. Yhteiskunnalliset liikehdinnät näkyvät myös varusmiehissä ja -naisissa.

Esimerkiksi Kaartin jääkärirykmentissä Santahaminassa monikulttuurisuus on ollut arkipäivää jo vuosia.

– Helsinki on sulatusuuni ja monikulttuurisuus näkyy totta kai koulutuksessamme. Varusmiehistä kymmenen prosenttia on palveluksessa puoli vuotta, muut pidempään. Tämä tarkoittaa sitä, että meillä on jatkuvasti 1200–1500 varusmiestä.

Yhteiskunnan muuttuessa myös ongelmat ovat muuttuneet.

– Yksi selkeä muutos näkyy päihdeongelmien kohdalla. 2000-luvulla päihdeongelmat liittyivät alkoholiin, nykyään huumeisiin ja lääkeaineisiin.

Myös psyykkinen oireilu on syventynyt.

– Masennus ja ahdistus ovat yleisimpiä mielenterveysongelmia, ja ne oireilevat vakavammin kuin aiemmin. Samoin osalla varusmiehistä vuorovaikutustaidot ovat heikot. Armeija on hierarkkinen järjestelmä ja vaatii tiettyä sanallista vuorovaikuttamista.

Silti Österlund sanoo, että suunta on oikea: asioihin pyritään puuttumaan matalalla kynnyksellä, ja aina pyritään tarjoamaan taho, joka voisi auttaa.

Mutta mihin suuntaan sosiaalikuraattori haluaisi työtään kehittää?

– Kutsuntatarkastuksia voisi viilata tarkemmiksi niin, että terveystarkastuksen lisäksi testattaisiin alokkaalta myös muita edellytyksiä pärjätä armeijassa. Monelle alokkaalle on kova kolaus keskeyttää palvelus. Toki on myös niitä, jotka suhtautuvat siten, että nyt on parempi keskeyttää ja yrittää myöhemmin uudestaan.

Kaartin jääkärirykmentissä keskeytysprosentti on 15–20 prosenttia. Österlundin mielestä se on ”aika iso” luku.

– Keskeytystä ei kuitenkaan koskaan tehdä kevyin perustein. Käymme siitä aina keskustelun varusmiehen kanssa ja varmistan, että hänellä on suunta, johon jatkaa sen jälkeen.

2000-luvun alussa, kun Österlund aloitti Santahaminassa, keskeyttäneiden kohtalosta ei tuntunut olevan tietoa kellään viranomaisella.

Nykyään tiedetään, että keskeyttäneillä on korkeampi riski syrjäytyä, ja siksi yhteistyö eri tahojen kanssa on niin tiivistä.

Varhainen ongelmien ratkaisu on kaikkien etu – sekä organisaation näkökulmasta että työntekijöiden ja alokkaiden näkökulmasta.

– Yksilö saa tukea, kun on vaarassa keskeyttää tai syrjäytyä, ja organisaatio pitää parempaa huolta nuorista ja työntekijöistään, jolloin he jaksavat paremmin.

TEKSTI Laura Koljonen
KUVAT Marika Finne