Valitse sivu

Psyykkisesti sairas äiti tai isä on lapselle yhtä tärkeä kuin terve vanhempi. Kasvatustieteen tohtori Mirjam Kalland soisi, että lapset saisivat nauttia – tarvittaessa tuetusti – molempien vanhempien tarjoamasta huolenpidosta.

Yksikään lapsi tuskin elää aivan ihanteellisessa ympäristössä. Jokaisen lapsen elämänpiiriin liittyy riskejä. Näin uskoo perheiden tukemiseen perehtynyt kasvatustieteen tohtori, lastenpsykoterapeutti Mirjam Kalland. Kalland on toiminut uransa aikana muun muassa tutkijana, psykoterapeuttina, Mannerheimin Lastensuojeluliiton pääsihteerinä sekä vuodesta 2015 alkaen Helsingin yliopistoon kuuluvan Svenska social- och kommunalhögskolanin rehtorina.

– Myöskään vanhempien mielenterveysongelmiin liittyviä riskejä lapsen elämässä ei pitäisi korostaa ylen määrin, Kalland sanoo.

Hänen mielestään psyykkiset ongelmat ovat yksi ilmentymä elämästä, jota elämme. Voidaan kysyä, onko täysin tervettä ihmistä edes olemassa.

– Terve ihminen voi vaikeana hetkenään kokea maailman samansuuntaisesti kuin henkilö, joka on diagnosoitu masentuneeksi, Kalland pohtii.

Kalland on tyytyväinen siitä, että mielenterveyskysymyksiin on alettu suhtautua entistä avoimemmin ja luontevammin. On tärkeää, että psyykkisesti sairaat voivat elää muiden joukossa, yhteiskunnan tasa-arvoisina jäseninä, ja että myös heidän vanhemmuuttaan kunnioitetaan – silloinkin kun kyse on etä- tai osa-aikavanhemmuudesta.

 

Vaikkei psyykkisesti sairaiden vanhempien lapsista tule Kallandin mielestä puhua ensisijaisesti huolestuneeseen sävyyn, perheiden olisi hänestä hyvä tuntea keskeisiä mielenterveysongelmiin liittyviä riskitekijöitä. Mikäli lapsia ei suojata, vanhempien mielenterveysongelmat saattavat heijastua lapsiin. Esimerkiksi raskausajan riskitekijöistä on kertynyt luotettavaa tutkimusnäyttöä.

– Äidin masennuksen on todettu vaikuttavan sikiön kehitykseen. Vaikutus liittyy sekä äidin stressihormonisäätelyyn että äidin heikentyneeseen kykyyn huolehtia itsestään ja pitää vauvan tarpeita mielessään, Kalland kertoo.

Myös isän tai kumppanin voinnilla on merkitystä sikiön terveydelle. Vauva kuulee kohtuun ympäristön ääniä ja reagoi niihin myötäillen äidin kehon muutoksia. Jos äiti esimerkiksi pelästyy isän äänenkäyttöä, vauvakin säikähtää.

– Odotusajan merkityksestä lapsen psyykkiselle hyvinvoinnille saadaan jatkuvasti uutta näyttöä, Kalland sanoo.

Syntymän jälkeen keskeistä on vuorovaikutus vanhemman ja lapsen välillä. Vastataanko vauvan viesteihin?

– Mikäli vauvan tarpeet ohitetaan, vauva ei voi kokea olevansa merkityksellinen ja tärkeä. Vauva saattaa luovuttaa ja vetäytyä kontaktista, Kalland pohtii.

Jos lapsen taas täytyy riehaantua, jotta vanhempi muistaisi hänet ja hänen tarpeensa, vuorovaikutuksen yleissävy saattaa nyrjähtää kielteiseksi. Ajan myötä hoivaa vaille jääneestä lapsesta voi kehittyä huomionhakuinen ja aggressiivinen.

Kolmas selviytymismalli, johon vaikeassa perhetilanteessa elävä lapsi saattaa tarttua, liittyy roolien vaihtamiseen. Lapsi ryhtyy hoivaamaan sairasta vanhempaa.

– Tutkimuksissani olen kohdannut hyvinkin pieniä lapsia, jotka ovat vaimentaneet omat tunteensa ja keskittyneet kuulostelemaan vanhempansa tarpeita. Lapsi on saattanut huolehtia esimerkiksi vanhemman lääkityksestä.

On mahdollista, että lapsen tunne-elämä häiriintyy pakonomaisen hoivaamisen seurauksena.

– Lapselle voi kehittyä niin sanottu ”false self”. Hän palvelee muita, muttei ole yhteydessä omiin tarpeisiinsa ja tunteisiinsa. Hänen on vaikeaa tunnistaa tunteitaan: hän saattaa hymyillä, vaikka olisi surullinen. Hän saattaa kokea, ettei hänellä ole lainkaan tunteita. Aikuisena tällainen ihminen rakentaa elämäänsä tyypillisesti suoritusten varaan.

– Esimerkiksi työttömyys tai konkurssi on tällaiselle ihmiselle murskaava, jopa sietämätön tilanne, Kalland kuvaa.


Lopullisia tuomioita ei lapsuuden aikana kuitenkaan jaeta.
Kallandin mukaan ihminen voi toipua, oli hänen lapsuutensa ollut kuinka vaikea tahansa. Esimerkiksi pakonomaisesta hoivaamisesta voi rimpuilla irti kapinoimalla murrosiässä rajusti.

– Nuori voi kieltäytyä joksikin aikaa kaikesta yhteistyöstä aikuisten kanssa. Tämä on terve reaktio, joka auttaa häntä eheytymään, kunhan turvalliset aikuiset pysyvät hänen rinnallaan.

Toisaalta aikuisiän hyvät ihmissuhteet oikovat lapsuudessa opittuja vääristyneitä vuorovaikutusmalleja. Hoivaaja saattaa löytää kumppanin, joka ei suostu paapottavaksi.

– Kehitys on mahdollista, kun kumppani edellyttää suhteelta vastavuoroista rakkautta ja huolenpitoa, Kalland analysoi.

Psykoterapeuttina Kalland uskoo myös puhumiseen. Vaikeimmista kysymyksistä on hyvä keskustella ammattilaisen kanssa.

– Hankalimpia aiheita ei ole välttämättä mahdollista purkaa läheisten kanssa, koska aiheet koskettavat heitä henkilökohtaisesti ja niihin voi liittyä vaikenemisen kulttuuria. Terapeutille asiakas voi kertoa elämästään avoimesti pelkäämättä loukkaavansa muita. Terapeuttia ei tarvitse suojella.

 

Tehokkaimmin lapsia kuitenkin tuetaan ennaltaehkäisevän työn keinoin. Perheiden ongelmia olisi Kallandin mukaan pyrittävä ratkomaan ennen kuin vahinkoa tapahtuu. Sairastuneen vanhemman olisi pyrittävä edistämään psyykkistä terveyttään ja hakeuduttava tarvittaessa hoitoon. Lapsilla pitäisi olla aina tukenaan myös terveitä aikuisia. Psyykkisesti tasapainoisempi vanhempi, sukulaiset, kavereiden vanhemmat, opettajat ja harrastusryhmien vetäjät voivat jokainen osaltaan rakentaa turvaverkkoa lapsen suojaksi.

Toisaalta Kalland soisi, että kaikki aikuiset kantaisivat jonkinasteista vastuuta jokaisesta kohtaamastaan lapsesta.

– Kyse on meidän yhteisistä lapsistamme. On parempi tarvittaessa puuttua vieraammankin lapsen tilanteeseen kuin katua jälkikäteen. Voi yrittää lähestyä lapsen vanhempia ja tiedustella, saako perhe riittävästi apua. Myös lastensuojeluilmoitus johdattaa perheen avun piiriin. Ilmoituksen seurauksena ammattilaiset kartoittavat avun tarvetta.

Aina ei muisteta, että tärkeää tietoa lapsen tilanteesta saa myös lapselta itseltään.

– Lapsen osallisuutta omassa elämässään on kunnioitettava. Lapselta voi kysyä, mikä tekee hänen olonsa turvalliseksi, mikä taas huolestuneeksi tai pelokkaaksi. Voi kysyä niin ikään, mitä lapsi toivoisi vanhemman muistavan tai miten hän toivoisi vanhemman toimivan eri tilanteissa.

Kallandin mielestä päiväkodeissa ja kouluissa kannattaisi lisäksi käydä lasten kanssa yleisemmän tason keskustelua lasten oikeuksista.

– Lapsille olisi hyvä kertoa, kenen puoleen he voivat hädän hetkellä kääntyä. Myös palvelunumeroista ja verkossa tarjolla olevista, lapsille suunnatuista tukipalveluista olisi syytä tiedottaa.


Pääsääntöisesti lapset Kallandin mukaan hyötyvät siitä,
että saavat nauttia molempien vanhempiensa tarjoamasta huolenpidosta. Yhteyttä psyykkisesti sairaaseen vanhempaan hän pitää yhtä tärkeänä kuin suhdetta terveeseen vanhempaan.

– Minusta vanhemmuutta ei pitäisi ajatella on–off-tilanteena, vaan puoltaisin pehmeämpää lähestymistapaa. Myös osa-aikavanhemmuus voi olla hyvää vanhemmuutta.

Vanhemmuus on arvokasta silloinkin, kun vanhempi viettää lapsen kanssa aikaa vain rajoitetusti – vointinsa mukaan.

– Joskus vanhemman terveydentila edellyttää, että tapaamisia valvotaan. Tästä huolimatta vanhemman kanssa vietetyt hetket ovat lapselle merkityksellisiä, osa lapsen elämää, Kalland linjaa.

Kalland vaalisi lapsen sidettä biologisiin vanhempiin myös huostaanoton yhteydessä. Hän ei siis lähtökohtaisesti puolla näkemystä, jonka mukaan pidempi tauko vakavasti sairaan vanhemman tapaamisista takaisi lapselle rauhan kasvaa ja kehittyä.

– Mikäli biologisten vanhempien tarjoama ympäristö on kauttaaltaan destruktiivinen ja patologinen, on selvää, että joudutaan tekemään kipeitäkin päätöksiä. Tällöin lapsi tarvitsee tukea käsitelläkseen menetyksiään.

Pääsääntöisesti lasta olisi kuitenkin autettava integroimaan sairas vanhempi omaan elämäänsä.

– Kokemukseni mukaan lasta satuttaa eniten se, mikä hänen elämästään on leikattu pois, Kalland sanoo.

 

Kun lapsi viettää aikaa mielenterveysongelmista kärsivän vanhempansa kanssa, tärkeintä on taata lapsen turvallisuus. Lasta ei tule altistaa asioille, joita hän ei kykene käsittelemään. Lasta ei pidä myöskään saattaa tilanteeseen, jossa hän joutuisi kantamaan vastuuta vanhemmastaan.

Sairas vanhempi voi suojata lastaan huolehtimalla itsestään sekä pyrkimällä sinuiksi sairautensa kanssa. Kun vanhempi osaa ennakoida sairautensa vaiheita, hän voi suunnitella luotettavammin tapaamisia lapsen kanssa. Hän voi hakeutua vuorovaikutukseen lapsen kanssa silloin, kun voi paremmin. Tärkeää on, että hän pystyy myös pidättäytymään yhteydenpidosta, kun hänen psyykkinen vointinsa ei siihen riitä. Jos rajaaminen on hänelle vaikeaa, muiden on suojeltava lasta hänen puolestaan.

Suojelusta huolimatta lapsi havaitsee ajan myötä, että sairas vanhempi hahmottaa maailmaa eri tavalla kuin muut aikuiset.

– Terve vanhempi tai muut läheiset voivat tällöin auttaa lasta ymmärtämään, mistä mielenterveysongelmissa on kyse. On tärkeää, että lapsi käsittää vanhemman voivan huonosti tai puhuvan poikkeavalla tavalla nimenomaan sairautensa vuoksi. Vanhemman ongelmat eivät johdu lapsesta. Jos vanhempi olisi terve, hän ajattelisi ja puhuisi toisin.

Kallandin mielestä jo aivan pienelle lapselle tulisi kertoa vanhemman mielenterveysongelmista. Kun tilannetta käsitellään lapsen kanssa alusta lähtien rehellisesti, lapsi ei myöhemminkään koe itseään petetyksi.

Keskustelua vanhemman vaikeuksista on hyvä viritellä, kun lapsen käytös viestii siitä, että jokin askarruttaa häntä.

– Jos lapsi vaikuttaa mietteliäältä, häneltä voi kysyä, mitä hän ajattelee. Voi tiedustella, pohtiiko hän ehkä jotakin äitiin tai isään liittyvää. Mikäli lapsi antaa ymmärtää, että kaikki on hyvin, aiheeseen voi palata myöhemmin.

Yleisesti ottaen Kalland arvioi, että vanhemman sairauteen liittyviä kysymyksiä olisi hyvä käsitellä lapsen kanssa sitä mukaa, kun asioita pulpahtaa lapsen tietoisuuteen. Pienelle lapselle asioita voi selittää esimerkiksi yksinkertaisen vertauksen avulla:

– Joillakin ihmisillä on kipeä pää, jalka tai vatsa, toisilla taas ajatukset sairastuvat.

Kun lapsen uteliaisuus herää ja hän kyselee, mitä ajatusten sairastuminen merkitsee, aihetta voi raottaa hiukan laajemmin.

– Tietoa on kuitenkin hyvä tarjoilla teelusikallinen kerrallaan. Kaikkea ei voi kumota kerralla lapsen mieleen, Kalland muistuttaa.

Vanhemman on myös syytä tarkasti punnita puheitaan. Miten kertoa asioista rehellisesti mutta samalla suojata lasta liian pelottavilta tai käsittämättömiltä asioilta? Esimerkiksi sairaan vanhemman itsemurhauhkauksista tai väkivaltaisista puheista Kalland keskustelisi lapsen tai nuoren kanssa vain siinä tapauksessa, että asia olisi tullut muita reittejä lapsen tietoon.

– Vaikka puolustan totuutta, totuuteen ei minusta pidä suhtautua yksioikoisesti. Ensisijaista on suojella lapsen mieltä, hän sanoo.

TEKSTI: Aino Haavio
KUVAT: Kaisu Jouppi

Juttu on julkaistu Labyrintti-lehdessä 3/2016.

Lisätiedot ja yhteydenotot

Etunimi Sukunimi
Etunimi Sukunimi

Tehtävänimike

p. 123 456 7890
[email protected]

Aiheesta muualla

Pin It on Pinterest