Valitse sivu

Kun terapiassa sanottiin, että isosisko saattaa kuolla, Olivia suuttui. Kellään ulkopuolisella ei ole oikeutta tulla sanomaan niin. Ei, vaikka Olivia tiesi. Tiesi totuuden. 

Lapsiomainen on henkilö, jonka perheenjäsenellä on psyykkisiä tai fyysisiä sairauksia tai päihdeongelmia. Usein lapsiomainen jää perheenjäsenen sairastuessa yksin ja kokee huolta, pelkoa ja häpeää.

Olivia oli 16-vuotias, kun kaksi vuotta vanhemman isosiskon oireilu tuli ilmi. Sisko oli ahdistunut ja itsetuhoinen. Kotona piilotettiin kaikki mahdollinen, joilla sisko olisi voinut vahingoittaan itseään.

Tilanteesta ei puhuttu eikä kissaa nostettu pöydälle, vaan Olivia oli sen tiedon varassa, mitä itse näki. Olivia itse ajatteli, että siskolla oli vain joku iän tuoma vaihe. Joku, mikä häntä itseäänkin odottaisi muutaman vuoden päästä.

Olivia ei esiinny jutussa omalla nimellään.

 

Onko oikeutta elää onnellista elämää silloin, kun läheinen voi huonosti?

Täysikäiseksi tultuaan Olivian sisko muutti tuetun asumisen piiriin, jossa pystyi ensin harjoittelemaan yksinasumista. Vuotta myöhemmin sisko ilmoitti haluavansa muuttaa omilleen. Vakuutti pärjäävänsä. Se oli myös se hetki, jolloin kaikki levisi käsiin.

Samoihin aikoihin Olivia muutti omaan asuntoon eikä pitänyt enää yhtä läheisesti yhteyttä siskonsa kanssa kuin aikaisemmin. Olivia kuitenkin kävi välillä siskonsa luona kylässä, ja vierailut saivat Olivian miettimään siskon käytöstä. Käytöstä, joka oli muuttunut oudoksi ja uneliaaksi.

Siskon kotona oli sotkuista ja tunnelma oli surullinen. Kukaan ulkopuolinen ei kuitenkaan kertonut Olivialle mitään ja hän ajattelikin, että sisko voi nyt vain vähän huonosti. Itsekseen Olivia pohti, oliko hänellä oikeutta elää ihan omaa elämäänsä. Lupaa voida hyvin tilanteessa, jossa sisko ei ilmeisestikään niin tehnyt.

Jossakin vaiheessa sisko tunnusti käyttävänsä päihteitä, muttei kertonut asiasta tarkemmin. Neulanjäljet käsivarsissa sekä käytetyt neulat asunnossa täydensivät sen, mitä sisko ei sanonut ääneen. Olivia oli kauhuissaan ja vihainen ja suorastaan juoksi puhumaan kouluterveydenhoitajalle. Pyysi apua. Kuolemanpelko oli tullut osaksi elämää. Pelko siitä, että jotain päivänä siskoa ei enää ole.

Arki oli vuoristorataa. Välillä Olivia kävi siskonsa kanssa keikoilla, he laittoivat ruokaa yhdessä ja nauroivat hölmöille jutuille. Olivat kuin normaalit sisarukset – miten normaali sitten ikinä määritelläänkään.

Voisiko elämä olla tällaista? Turvallista, normaalia. Ilman pelkoa.

Jo seuraavana päivänä saattoi kaikki olla toisin ja sisko kadota kuulumattomiin. Joku saattoi laittaa Olivialle viestiä siitä, kuinka sisko oli nähty jossain päin kaupunkia ihan sekaisin. Näinä päivinä Olivia pelkäsi avata puhelintaan. Pelkäsi uutisia.

Jokainen alamäki oli pettymys, sisko ei vain osannut tietä ulos päihteiden maailmasta. Ei osannut muuttua tälläkään kertaa.

 

Toista ei voi pakottaa ottamaan vastaan apua, jos hän ei ole siihen valmis

Sisko ei halunnut apua. Ei, vaikka äiti sitä yritti tarjota. Ei, vaikka Olivia yritti houkutella siskoa ottamaan apua vastaan. Sisko oli sitä mieltä, ettei hän ollut avun tarpeessa. Ettei mitään hätää ollut.

Aikuista ihmistä ei saa pakotettua hoitoon, ellei hän itse tiedosta ongelmaa. Kukaan ulkopuolinen ei myöskään kertonut, mitä kannattaisi tehdä. Mitä Olivia voisi siskona tehdä?

Olivian oli yksin käytävä taistelu omasta roolistaan: Oliko pikkusiskon rooli olla kuitenkin isosisko? Oliko Olivian tehtävä auttaa ja tukea siskoa? Vai olisiko hän se sisko, joka lähettelee hauskoja meemejä siskolleen ja jättää vastaamatta aamukolmelta siskon puheluihin?

Olisiko väärin sanoa, että ei jaksa enää?

Eräänä päivänä Olivia ja sisko olivat äitinsä kyydissä autossa matkalla kohti kotia. Sattumalta Olivia oli nähnyt siskonsa kirjoittamassa kaverilleen viestiä. Viestissä sisko oli kuvaillut, mitä lääkkeitä hän aikoo kotiin päästyään syödä ja kertoi kirjoittaneensa kaikille jäähyväiskirjeet. Olivia oli käskenyt äitiä pysäyttämään auton ja soitti ambulanssin.

Tilanne oli kaoottinen. Sisko oli yrittänyt lähteä karkuun. Vaati pääsyä omaan kotiin. Paikalle saapuneet ambulanssikuljettajat olivat ensin kieltäytyneet ottamasta siskoa kyytiin ja muuttivat mielensä vasta sitten, kun Olivia oli huutaen kysynyt heiltä siitä, kuka ottaa vastuun, jos sisko toteuttaa uhkauksensa. Seuraavana päivänä Olivia meni kouluun niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Esitti ulkopuolisille kaiken olevan hyvin.

 

Välillä etäisyys auttaa näkemään lähelle

Vasta Olivian muutettua toiseen kaupunkiin hän sai siskonsa tilanteeseen etäisyyttä. Samalla olo oli avuton. Kädetön. Kauempaa siskon auttaminen oli vielä vaikeampaa. Siskon luona käydessään sängyn vieressä ollut oksennusämpäri kertoi totuuden siskon voinnista. Päivä päivältä sisko mureni enemmän ja enemmän. Haihtui.

Aina välillä tilanne oli niin vakava, että sisko joutui sairaalaan. Olivia itki sairaalasängyn vieressä pelosta, huolesta ja surusta sekä yksinäisyydestä. Tunsi itsensä näkymättömäksi.

Kukaan sairaalaan henkilökunnasta ei edes kysynyt, kuka hän oli tai miksi hän oli siellä. Kukaan ei tarjonnut apua tai olkapäätä.

Siskoakin kohdeltiin kuin kakkosluokan kansalaista. Kuka nyt päihteidenkäyttäjää rakastaisi?

Uudessa kotikaupungissaan Olivia ymmärsi, että sisko oli suuri stressitekijä hänen omassa elämässään. Vuosina, jolloin hänen olisi oikeasti pitänyt elää huoletonta nuoren naisen elämää, mutta joiden aikoina hän oli joutunutkin kyseenalaistamaan omat oikeutensa: Voinko olla onnellinen? Saanko minä edes nauraa?

Siskon tilanne oli koko Olivian nuoruusvuosien aikana ollut myös asia, jota piti hävetä. Piilotella. Äidin yrittäessä kysellä Olivian ajatuksista, väisteli Olivia vastaamista. Puhumattomuus oli Olivian oma valinta. Aivot olivat siinä moodissa, että piti vain esittää reipasta.

 

Myös terve läheinen tarvitsee apua

Olivia ei ollut kertonut siskostaan edes kavereilleen, mutta nyt hän oli tilanteessa, jossa oli pakko saada puhua jollekin. Aikaisemmin kouluterveydenhoitaja oli ohjannut Oliviaa hakeutumaan psykoterapeutille, mutta Olivia oli kokenut asian vieraaksi. Psykoterapiaan päästäkseen ihminen tarvitsee jonkun diagnoosin. Ei Olivia mitään diagnoosia halunnut. Hänhän oli ihan terve, ei hän ole avun arvoinen. Paikan tarvitsi varmasti joku muu. Joku enemmän hädässä oleva.

Olivia taisteli itsensä kanssa muutaman vuoden ennen kuin luovutti. Oli pakko puhua.

Opiskelijaterveydenhuollossa mainittiin uudestaan psykoterapiasta ja vihdoin Olivia ymmärsi, ettei diagnoosi tee automaattisesti kenestäkään sairasta tai viallista. Diagnoosi on väylä siihen, että saa apua. Apua alati läsnä olevaan kuolemanpelkoon.

Kun kuolemanpelkoa oli käsitelty puolen vuoden ajan terapiassa, pyysi terapeutti Oliviaa valmistautumaan siihen, että sisko ei välttämättä selviäisi. Kuolema olisi ennemmin tai myöhemmin väistämätöntä.

Kun joku ulkopuolinen sanoi asian ääneen, Olivia suuttui. Mikä oikeus kenelläkään on tulla sanomaan päin naamaa mitään sellaista? Vasta Ellinooran Funeral Song-laulun kuultuaan Olivia tajusi tilanteen. Sisko ei ehkä selviä.

“Elämä yllättää
Toinen lähtee, toinen jää
Kai aina joku mättää
Kun demonit tanssii pääni sisällä

Jotku kuolee nuorena
Toiset nukkuu pois vanhana
Jotkut ei koskaan saa rakastaa
Kun liikaa pelottaa
Että se joutuu hautaamaan
Ja kun sen teen puen päähäni seppeleen

Mä kaipaan sua aina
Ei tänne mitään
Sun jälkeesi jää

Ku sanoo kerran rakas
Ei voi kääntyy takas
Ja kun mä eksyn pimeyteen
Sä vielä syvemmälle meet”

Hautajaisissa ei myönnetä palkintoja siitä, kuka jaksoi pisimpään

Terapian ansiosta Olivia uskalsi vihdoin myöntää sekä itselleen että siskolleen, ettei jaksa enää kannatella tätä. Ei jaksanut eikä pystynyt enää auttamaan. Ei kyennyt pelastamaan siskoaan. Siskon tehtävä ei ole toimia niin. Siskon vastuulla ei ole uudestaan ja uudestaan nostaa toista suosta, vaan hänen tulisi jaksaa myös itse pysyä pystyssä.

Kun elämä päättyy, ei kukaan tule saamaan kunniapalkintoa. Ei kirkkainta kruunua. Stipendiä siitä, että on jaksanut. Ei toisen elämästä voi olla vastuussa. Toisen pään sisälle ei voi mennä ja pakottaa valitsemaan toisin. Ketään ei voi sulkea loppuelämäksi kultaiseen lintuhäkkiin vain suojelun vuoksi.

Syksyllä Olivia vietti syntymäpäiväänsä. Myös siskolla oli ollut syntymäpäivät lähes samaan aikaan ja he juhlistivat päivää yhdessä. Sisko antoi pöhköjä lahjoja: sukupuolielimen muotoisia tikkareita. Se oli siskon tapaista, hassutella ja vitsailla. Paketista löytyivät myös kissanmuotoiset korvakorut. Olivia muistaa päivästä erityisesti sen, kuinka hyvällä tuulella sisko oli.

Muutaman viikon päästä syntymäpäivistä Olivia oli töissä. Työvuoron jälkeen Olivia otti esille puhelimensa. Näytössä vilkkui tieto useista menetetyistä puheluista. Ja Olivia tiesi. Viiden vuoden löysässä hirressä roikkuminen oli tullut päätökseen. Siskoa ei enää ollut.

Siskon kuoleman jälkeen ensimmäistä kertaa joku ulkopuolinen oli ohimennen huolestunut Olivian hyvinvoinnista. Puhelimen välityksellä oli Olivia kuullut kriisityöntekijän kysyvän hänen äidiltään, tarvitseeko Olivia apua. Tilanne oli absurdi.

Kaikkien kuluneiden viiden vuoden aikana kukaan ei ollut kiinnostunut, kukaan ei ollut huomannut.

Viiden vuoden aikana Olivia oli selviytynyt yksin. Pyytänyt itse muita kuuntelemaan.

 

Selviytyminen vaatii sen, että on olemassa joku, joka kuuntelee

Olivia on todella kiitollinen siitä, että on päässyt terapiaan jo hyvissä ajoin. Terapian avulla hän on päässyt ensin käsittelemään pelkoa siitä, mitä jos sisko kuolee. Kuoleman jälkeen hän on saanut apua sen käsittelemiseen.

Olivia on oppinut käsittämään sen, että kuolema on osa elämää ja se vain tulee hyväksyä, vaikkei asiaa täysin ymmärtäisikään. “Mun on pakko elää, jotta voin kertoa kaiken siskolle sitten, kun taas joskus nähdään.”

Samaan aikaan Olivia on surullinen kaikkien niiden omaisten puolesta, jotka jätetään yksin. Jotka eivät pääse juttelemaan kenenkään kanssa. Surutyö ja siitä selviytyminen vaatii sen, että pääsee kertomaan oman tarinansa. Hautajaisissa Olivialla oli korvissaan siskolta saadut kissakorvikset.

Nyt siskon kuolemasta on kulunut yli vuosi ja Olivia kokee voivansa yllättävän hyvin, vaikka välillä muistot menneistä vuosista tulevatkin mieleen.

Olivia toivoo, että ihmiset olisivat avoimempia kertomaan hyvien hetkien lisäksi elämänsä haasteista ja ongelmista. Siitä, että ihan aina kaikki ei ole hyvin.

Näin toimimalla samalla rohkaisee muitakin huomaamaan, että elämä ei ole aina niin täydellistä. Elämässä on omat synkät hetkensä ja luurankonsa kaapeissa. Kukaan ei ole täydellinen.

Se, että hakee apua, ei kerro siitä, että ihminen olisi viallinen. Se, että hakee apua, tekee ihmisestä rohkean. Inhimillisen.

TEKSTI Karoliina Kaihovirta
KUVA Hannah Busing/Unsplash

Pin It on Pinterest