Mielenterveysomaisten Q&A: “Mitä enemmän lapsi saa olla lapsi, sitä tasapainoisemmaksi hän voi kasvaa”

Suomessa arviolta joka neljäs alaikäinen lapsi tai nuori elää perheessä, jossa vanhemmalla on tai on ollut hoitoa vaativa mielenterveyden häiriö. Määrä on suuri.

Vanhemman mielenterveyden ongelmat koskettavat aina koko perhettä: vanhemman mielenterveyden oireilu voi tehdä perheen vuorovaikutuksesta vaikeaa ja ristiriitaista. Pahimmillaan lapselle voi myös langeta mittavia vastuita oman vanhempansa tai sisarustensa hoivasta ja perheen arjen sujumisesta. 

Monesti kodin mielenterveysongelmista puhuminen voi olla vaikeaa ja lapset saattavat peitellä perheen tilannetta aikuisuuteen saakka. Pelko, häpeä, erilaisuuden kokemukset ja lojaalius vanhempia kohtaan vaientavat usein lapsiomaiset ja nuoret hoivaajat. Kertominen voi jäädä myös sen vuoksi, että psyykkisiä oireita on vaikea kuvailla. Monesti lapsi tai nuori voi selittää vanhemman käytöstä vain oudoksi, eikä heidän avunpyyntöihinsä siksi osata tarttua.

Psyykkisesti sairastavien ja päihdeongelmaisten vanhempien lasten kohdalla riski sairauden ylisukupolviseen periytymiseen on korkea, mutta ylisukupolvisten ongelmien kierteet voidaan katkaista. Perheitä ei saa jättää selviämään yksin ja on tehostettava työtä vaikeassa tilanteessa olevien perheiden ja erityisesti lapsiomaisten ja nuorten hoivaajien tunnistamiseksi ja tukemiseksi.

Lue, mitä aikuinen lapsiomainen ja FinFamin kokemustoimija Annika Forth vastasi Q&A -kysymyksiin, jotka käsittelevät lapsiomaisten ja nuorten hoivaajien tunnistamista, asemaa ja tuen tarvetta.

1. Arviolta joka neljäs alaikäisistä lapsista elää perheessä, jossa vanhemmalla on mielenterveys- tai päihdeongelma. Millä keinoin lapsiomaiset voidaan tunnistaa yhä varhaisemmassa vaiheessa? Miten turvataan koko perheelle riittävä ja oikea-aikainen tuki ja apu?

“Oman kokemukseni mukaan lapsiomaisia on hyvin vaikea tunnistaa lapsen itsensä kautta. Olen lapsuudessa ollut hyvin lojaali vanhempaani kohtaan ja tiedostanut jo esikouluikäisestä lähtien, mitä on soveliasta puhua perheen ulkopuolelle ja mitä ei. Siksi mielestäni tulisi erityisesti panostaa tunnistamaan pahoinvoivat aikuiset.

Mielenterveys- ja päihdepalveluiden resurssien tulisi olla riittävät, jotta ihmisiä pystyttäisiin ihan oikeasti psyykkisesti kuntouttamaan. Työntekijöillä tulisi olla aikaa myös taustoittaa ongelmien lähtökohtia, eikä vain diagnosoida sekä lääkitä.

Lisäksi näkisin mielenterveys- ja päihdepalveluiden yhteistyön neuvolan kanssa tärkeänä. Ideaalia olisi, että tulevia vanhempia pystyttäisiin tukemaan yhteistyössä niin neuvolan kuin päihde- ja mielenterveyspalveluiden kautta, jottei ylisukupolvista kierrettä pääsisi syntymään tai se olisi mahdollista katkaista.

Mikäli lapsen vanhemmat sairastuvat myöhemmin lapsen lapsuudessa, tulisi neuvolalla ja kouluterveydenhuollolla olla mahdollisuudet tiiviiseen yhteistyöhön niin päihde- ja mielenterveyspalveluiden kuin sosiaalityön kanssa.

Itse olen ollut sokea lapsuuteni kokemusten vaikutuksesta elämääni noin 24 -vuotiaaksi. Ajattelin, ettei minun koskaan kannata hankkia perhettä, koska olen psyykkisesti sekundaa enkä varmastikaan osaisi rakastaa lapsiani.

Tässä suhteessa eräänlainen psykoedukaatio oli kohdallani hyvin merkityksellistä. Kun omien opintojeni kautta tutustuin kiintymyssuhdeteoriaan, aloin ymmärtämään lapsuuteni vaikutuksia elämääni ja ymmärsin, että omien lasteni kohdalla voisin tehdä toisin. Odottaessani esikoistani olisin kaivannut tässä asiassa enemmän tukea, ikään kuin pönkitystä.

Vanhemmuus on tässä meidän hyvin individualistisessa yhteiskunnassa jo itsessään haastavaa, mutta lapsiomaiselle tie vanhemmuuteen voi olla sitäkin kivikkoisempi. Tunne-elämän kehityksen puutteet iskevät vasten kasvoja pahimmillaan lapsen jokaisessa kehitysvaiheessa. Näitä olisin toivonut itse pääseväni käsittelemään pitkin lapsen neuvolaikää.

Yhteenvetona:

• Tunnistetaan ja tuetaan riittävästi pahoinvoivia aikuisia jo ennen vanhemmuutta ja lasten lapsuuden aikana.
• Päihde- ja mielenterveyspalveluiden sekä tarvittaessa sosiaalityön (verkosto)yhteistyö neuvolan kanssa jo raskaudesta lähtien ja myöhemmin myös kouluterveydenhuollon kanssa.
• Lapsiomaisen olisi tärkeä tiedostaa, miten lapsuuden kokemukset saattavat vaikuttaa elämään ja millaisia haasteita se voi tuoda vanhemmuuteen mukanaan.
• Itse olisin kaivannut myös niin ammatillista- kuin vertaistukea pyrkimyksissäni katkaista ylisukupolvinen kierre. Työmaa on ollut ajoittain lähes ylivoimainen ja sen äärellä olen kokenut uudenlaista yksinäisyyttä. Neuvolapsykologien vetämiä vertaisryhmiä esim.?”

2. Minkälaisia seurauksia on sillä, jos lapsiomaisia, joiden läheinen sairastaa psyykkisesti, ei huomioida ajoissa?

“Tässä voin käyttää itseäni esimerkkinä. Omaistarinani on alkanut, kun olen ollut kolmen vanha ja jo noin 10-vuotiaana ajatukseni olivat synkkiä, mutten ymmärtänyt miksi. Tällöin mielessä pyöri ensimmäisiä kertoja itsemurha. Alakoulussa minulla ei ollut ystäviä, paljolti vanhempani vaikutuksen vuoksi. Kasvoin kokien ulkopuolisuutta, yksinäisyyttä ja arvottomuutta.

Peruskoulun jälkeen en enää henkisesti kestänyt ajatusta jatkaa koulupolkua samoissa sosiaalisissa ympyröissä, joten peruin lukiopaikkani ja pidin välivuoden. Tuon vuoden elin käytännössä täysin yhteiskunnan ulkopuolella, valvoen yöt ja nukkuen päivät ja mielialani laski laskemistaan. Pääsin kuitenkin ammattikouluun sen vuoden jälkeen.

Saavuttaessani aikuisiän ajatukseni olivat jo todella synkkiä ja itsemurha houkutteli yhä enemmän. Tiedostin ulkopuolisuuden tunteen päivä päivältä selkeämmin. Tuntui, että olen perustavanlaatuisesti erilainen kuin muut ikäiseni.

Suoritin ammattikoulua pari ensimmäistä vuotta, kunnes psyykkisesti tuli seinä vastaan ja oli päätettävä joko lopettaa elämä tai hakea apua, jotta olisi helpompi hengittää. Velvollisuudentunne vanhempaani kohtaan esti oman henkeni riistämisen ja päädyin avun piiriin.

Siitä huolimatta lapsuuteni ajatusmallit, ulkopuolisuus, arvottomuus ja erilaisuuden kokemus vaikutti suuresti tekemisiini. Nuorena aikuisena päädyin ensimmäisen suoritetun ammatillisen perustutkinnon jälkeen keskeyttämään AMK-opinnot sekä toisen ammatillisen tutkinnon opinnot. Pari vuotta olin täysin tuuliajolla, työttömänä, ennen kuin uraohjaajan avulla rohkenin lähteä tavoittelemaan sellaista, mitä en uskonut ikinä pystyväni saavuttamaan.

Minä olen esimerkkinä se onnekas tapaus, sillä löysin avustettuna tieni takaisin yhteiskunnan kelkkaan. Viimeisen 14 vuoden aikana olen siis keskeyttänyt yhden ammattitutkinnon ja ammattikorkeakoulututkinnon, jäänyt pitkäaikaistyöttömäksi, masentunut yhä syvemmin sekä lähestulkoon syrjäytynyt yhteiskunnasta. Olen turvautunut verovaroin tuotettuihin palveluihin massiivisesti niin TE-palveluiden, kuntoutuspsykoterapian kuin terveydenhuollon palveluiden kautta.

Näen työssäni ammatillisena kuntoutusohjaajana saman trendin toistuvan valitettavan monen ihmisen kohdalla, joilla on lapsuudessa kokemuksia siitä, kun vanhemmalla on päihde- tai mielenterveysongelmia.”

3. Miten palvelujärjestelmä voi tukea lapsia ja nuoria, joiden läheinen oireilee psyykkisesti esimerkiksi varhaiskasvatuksessa, kouluissa ja harrastustoiminnassa?

“Päihde- ja mielenterveysongelmista tulisi uskaltaa puhua, ja ihan oikeilla nimillä, lapsen ikätaso huomioiden. Puhumattomuuden kulttuurista pitäisi päästä irti, eikä se onnistu, mikäli päihde- ja mielenterveysongelmien stigma ei hälvene.

Olisi myös tärkeää, että mikäli huoli lapsen tai nuoren tilanteesta nousee, tekisi lapsen/nuoren elämässä oleva verkosto yhteistyötä pyrkien varmistamaan, että lapsen/nuoren elämässä olisi edes yksi turvallinen aikuinen.

Vapaa-ajan ja harrastustoiminnan mahdollistaminen perheen taloudellisesta tilanteesta huolimatta saattaisi tarjota monille lapsiomaisille oikeasti mahdollisuuden taukoon kotiolosuhteista. Olisi myös hyvä ryhtyä pohtimaan, miten vapaa-ajan ja harrastustoiminnan aikuisvetoista toimintaa saataisiin myös verkkoon ja pelimaailmaan, sillä yhä enemmän nämä toiminnot painottuvat myös sinne.

Mitä enemmän lapsi saa olla lapsi, sitä tasapainoisemmaksi hän voi kasvaa. Tätä meidän tulisi yhteiskunnassa tukea massiivisesti, jotta edessä ei ole kokonainen syrjäytyneiden sukupolvi.”

5. Kerro oma myönteinen kokemuksesi tilanteesta, jossa sinut on huomioitu esimerkillisesti lapsiomaisena.

“Olen vasta 27-vuotiaana ymmärtänyt olevani lapsiomainen. Sitä ennen minua ei ole koskaan lapsiomaisena huomioitu. Löydettyäni tieni Varsinais-Suomen FinFami ry:hyn, minut kohdattiin ensimmäistä kertaa lapsiomaisena.

Ymmärrettiin se dilemma, että olen auttajan roolissa läheisilleni, mutta tarvitsen myös itse apua auttaakseni läheisiäni. Silloin ensimmäistä kertaa ymmärsin, miksi oma jaksamiseni on aina ollut vähän kiikun kaakun.”

6. Toive päättäjille ja hoitotahoille: Minkä yhden asian toivoisit erityisesti painottuvan lapsiomaisten ja nuorten hoivaajien huomioimisessa?

“Toivoisin, että tietoisuus siitä, miten lapsiomaisuus vaikuttaa kokonaisvaltaisesti yksilön koko elämään lisääntyisi, se ymmärrettäisiin ja otettaisiin huomioon palveluita kehittäessä.”

KUVAT Julia Lehtilä/ Julian Kuvat