Pojan psyykkinen sairastuminen pysäytti Siirin perheen elämän. Syyllisyyden ja häpeän tunteet sekä arjen muuttuminen veivät vanhemmilta hetkellisesti jopa työkyvyn. Oikea-aikainen tuki, avoimuus ja nuoren hoitoon osallistuminen tukivat koko perheen toipumista ja auttoivat läheisiä sopeutumaan elämään pitkäaikaisen sairauden kanssa.
Oli ihme ja onni, että Siiri istui juuri työterveyshuollon odotustilassa puhelun tullessa. Siitä hän pääsi siirtymään hoitajan huoneeseen itkien, kädet ja koko keho vapisten. Psykiatrisen sairaalan hoitajan rauhallinen kertomus Siirin pojan, Tuukan, tilanteesta vei Siirin shokkiin.
Tuukka oli hoidossa, se oli tietysti tärkeintä. Mutta hoitoa oli edeltänyt itsemurhayritys. Siiri ei saanut mielestään ajatusta, miten paha olo pojalla oli täytynyt olla, että oli päätynyt yrittämään itsemurhaa. Rauhallisen hoitajan mukaan syynä oli vakava masennus. Siirin päässä pyöri yksi toivoa tuova ajatus: ”Onneksi Tuukka on hoidossa.”
Seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana puhelut saivat etisestään synkeämmän sävyn. Tuukan sairastumisen vakavuus alkoi valjeta sekä perheelle että hoitaville tahoille. Sairaalasta pois pääsy ja sen aikana tapahtuneet asiat vakuuttivat hoitavan tahon Tuukan tilanteen vakavuudesta.
Sairauden pahimmassa vaiheessa äiti ei tunnistanut poikaansa. Ennen herkkä, empaattinen ja eloisa Tuukka oli muuttunut robottimaiseksi, pojan puheita ja tekoja ei pystynyt ymmärtämään.
Tuukka oli tullut mielestään immuuniksi kaikille sairauksille.
”Tuukka hoki olevansa täysin koskematon ja immuuni niin mielen kuin kehon sairauksille. Hän uskoi olevansa niin koskematon, etteivät edes tavalliset infektiot voineet tarttua häneen”, Siiri muistelee. Mikään järkipuhe ei tuntunut tavoittavan Tuukkaa.
Vanhempien elämänrytmi luisui raiteiltaan, molemmat joutuivat jäämään sairauslomalle. Ahdistus valtasi vuorokaudet, vanhemmat saivat nukuttua vain muutamia tunteja. Aamuyön valveilla vietetyt tunnit olivat pisimmät. Koira vei ulos joka päivä, vaikka naapurien katseetkin tuntuivat huutavan ihmettelyä.
Tuukka ei ymmärtänyt vanhempien ja muiden läheisten huolta ja hätää, vanhempien sairauslomiin poika suhtautui aidosti ihmetellen. Syy-yhteydet olivat hävinneet hänen mielestään.
Etääntyminen vai itsenäistyminen?
Kotoa muutto tapahtui pojan aloitteesta. Parikymppisen muutto kotoa on normaalia, mutta silti jälkikäteen Siirin mielessä kävi, oliko muutto liikaa, joutuiko poika ottamaan liikaa vastuuta? Vai oliko liiallinen herkkyys sittenkin sairastumisen syynä?
Kukaan ei tiedä vastausta, mutta äidin mielessä nämä ja kaikki muutkin mahdolliset vaihtoehdot on käyty läpi.
Kotoa muuton jälkeen Tuukka alkoi ottaa etäisyyttä ennen niin läheiseen perheeseen. Siiri yritti hiljentää sisällään huutavan äänen, joka kylvi huolta pojasta; onhan itsenäistyminen täysin normaalia, nuoren pitääkin ottaa etäisyyttä. Mutta silti huoli kasvoi, hätä oli välillä valtava.
Siiri yritti normalisoida tilannetta mielessään ja mietti: ”Olenko liian innokas ja sitova äiti, kun haluan säännöllisesti tietää mitä kuuluu.”
Tuukka etääntyi, ei halunnut kertoa kuulumisistaan enää sisaruksilleen, eikä varsinkaan äidille ja isälle. Ketään läheisistä Tuukka ei päästänyt asunnolleen.
”Täysi-ikäisen elämään puuttuminen on oikeasti Suomessa tehty mahdottomaksi”, toteaa Siiri nyt.
Kaiken tapahtuneen jälkeen Siiri ymmärtää, etteivät huolet olleet turhia, mutta mitään ei ollut tehtävissä: ”Sairaus oli alkanut ja etäännytti Tuukkaa meistä kaikista ja jopa itsestään.”
Työterveyshuollon odotustilassa saatu soitto sairaalasta oli samalla shokki ja helpotus. Sairaalahoidon alussa Tuukka oli kieltänyt tietojen luovutuksen läheisille kokonaan.
Sairaalahoidon aikana omahoitaja oli saanut juteltua asiat siten, että Tuukka oli antanut luvan ilmoittaa tilanteestaan äidille.
Myöhemmin vanhemmat ovat saaneet osallistua pojan hoitoon täyspainoisesti. Mutta ennen sitä piti käydä pohjalla. Niin pohjalla, ettei Siiri olisi koskaan uskonut niin pohjalle joutuvansa, eikä varsinkaan sellaisesta selviävänsä.
Perheestä, puolisosta, työterveyshuollosta, työyhteisöstä ja lähimmistä ystävistä on muodostunut merkittävä tuki toipumisen polulla. Ja tietysti siitä ulos pakottavasta koirasta.
Tuukan sairastuminen sai läheiset ihmiset valikoitumaan ymmärtäjiin ja ymmärtämättömiin, aidot ystävät erottuivat. Perheen piirissä Tuukan sairaudesta ei ole vaiettu, vaan asia on ollut pakko hyväksyä osaksi perheen elämää.
”Tänä päivänä voimme puhua sairaudesta ja kaikesta siihen liittyvästä perheen ja ystävien kanssa avoimesti”.
On ihmisiä, jotka haluavat olla tukena, kuulla ja ymmärtää. Ja on heitä, joiden mielestä mielen sairaus ei ole varsinainen sairaus ollenkaan, vaan jotain itse valittua, jotain outoa ja epämääräistä.
”Ei näissä tilanteissa sanoilla ole merkitystä. Tuen merkiksi riittää, jos vaikka sanoo, että olen pahoillani, että teille on käynyt näin. Olen täällä, jos tarvitset”, Siiri toteaa.
Tuukan sairastumisen jälkeen Siiri on kuullut sairastuneiden tarinoita, mutta varsinaisen vertaistuen piiriin Siiri ei ole löytänyt. Toisia samassa tilanteessa olevia vanhempia Siirillä ei ole tiedossa.
Tämän tyyppiset sairaudet olivat vieraita Siirillekin. Lähin omakohtainen kokemus psyykkisesti sairastuneesta Siirillä on lapsuudesta. Pikkutyttönä äidin kanssa tehdyt vierailut naapurin sisaruksille ovat jääneet mieleen. Toinen siskoksista oli jollain tavalla sairas ja pysytteli piilossa vierailujen ajan.
”Mutta ei näistä puhuttu. Vierailuista jäi hämmentävä ja pelottavakin olo, kun tiesi toisen vain olevan jossain takahuoneessa, mutta puhumattomuuden, häpeän ja outouden ilmapiirin aisti pieni lapsikin.” Tai erityisesti hän.
”Syyllisyyden tunteelle et voi mitään, se tulee”
Alussa syyllisyys ja häpeä olivat vahvasti läsnä. Tuossa vaiheessa lähikauppaankin meno tuntui liialliselta. Oli päästävä pois ihmisten katseiden alta, tai näin silloin alussa ajatteli.
Työterveyshuollon psykologin ja lääkärin tuki ovat vieneet yli pahimmasta. Alussa työterveyslääkäri neuvoi: ”Ota irtiotto lähiympyröistä ja hoida asiat lähikaupungissa.” Lääkäri kannusti tekemään jotain, mikä vie ajatukset irti arjesta. Elokuvissa tällainen irrottautuminen sitten onnistui, hetkeksi. Vaikka ilman lääkärin kannustusta sinne olisi tuskin tullut mentyä.
Muutamien viikkojen päästä pikainen reissu lähikaupassa alkoi tuntumaan jälleen siedettävältä ja pian paluu tuttuihin ympyröihin onnistui. Mutta alussa muualla asioiminen oli juuri oikea ratkaisu. Kun ei ollut vielä voimia eikä sanojakaan vastata tuttujen ihan tavallisiin ”mitä kuuluu” -kysymyksiin.
Psykologin toteamus Siiristä vanhanaikaisena, sitkeänä selviytyjänä, on jäänyt mieleen ja kantanut vaikeimmilla hetkillä.
Syyllisyyden ja häpeän musertavan taakan kanssa olisi voinut jäädä elämään. Katkeroitumiseen oli kaikki kortit käsillä. Mutta vastassani istuu elämään ja tulevaisuuteen luottava nainen. Matka tähän ei ole ollut helppo eikä itsestäänselvyys.
Jatkuva pelko ja huoli aikuistuvan lapsen tulevaisuudesta, menetetyistä mahdollisuuksista ja siitä, miten vakava sairastuminen rajoittaa elämää, on vuosien aikana pikkuhiljaa hälventynyt ja kääntynyt toiveikkuuteen ja iloonkin.
”Eniten iloa tuottaa, kun Tuukka hymyilee ja on oma itsensä”, Siiri hymyilee.
Vaikeimpina aikoina pojan lysähtäneet hartiat ja hymytön, masentunut olemus olivat lohdutonta katsottavaa. Myös äidin mieli oli tuolloin täynnä vastausta vailla olevia kysymyksiä: ”Voiko tästä koskaan parantua, mitä jos toimivaa lääkitystä ei ole, voiko tilanne olla vuosia näin huono, miten tällaisen sairauden kanssa eletään, voiko laitoshoito jatkua läpi elämän?”
Kun psyykkinen sairastuminen muuttaa nuoren elämänkulkua, joutuivat myös vanhemmat uuden äärelle. Vakava psyykkinen sairastuminen on vaikuttanut äidin odotuksiin Tuukan tulevaisuuteen liittyen.
Nyt kuitenkin ajatukset tulevaisuudesta ovat pitkälti samat kuin ennen Tuukan sairastumista. Opintojen aloittaminen voi olla jossain kohtaa ajankohtaista. Oma asunto ja itsenäinen asuminen jossain vaiheessa on sekä Tuukan itsensä että äidin toiveissa.
”Mutta ei ihan vielä. Aikajanat ovat nyt erilaisia kuin ennen sairautta”.
Tänä päivänä Siirille tuottaa iloa tuottaa, että poika on palannut takaisin itsekseen.
”Vaikka tällä hetkellä fyysistä välimatkaa on satoja kilometrejä, yhteys on palannut”, Siiri miettii.
Tapaamisilla Tuukka nauttii lautapelien pelaamisesta ja yhteisestä tekemisestä. Usein Tuukan luona käydään isommalla porukalla, vanhempien lisäksi vierailemaan lähtee myös muita sukulaisia ja läheisiä.
Puheluissa poika ja äiti juttelevat välillä syvällisemmin; terapiassa käydyt asiat saattavat olla Tuukan mielessä ja niistä syntyneitä ajatuksia Tuukka haluaa jakaa äidin kanssa. Iloa tuottaa se, että Tuukalle sopiva lääkitys löytyi lopulta kohtuullisen pian ja lääkitys toimii hyvin.
”Olemme saaneet poikamme takaisin toimivan lääkityksen ja hyvän hoidon ansiosta”, Siiri huokaisee.
Merkityksellisiä hoitosuhteita
Tuukan hoito on ollut hyvää alun kompastelun jälkeen. Hyviä ja merkityksellisiä hoitajia ja lääkäreitä on ollut joka paikassa. Luottamus hoitotahon ja perheen välillä on tuki, jonka turvin nykyisyys ja tulevaisuus tuntuvat Siiristä hyvältä ja odottamisen arvoiselta.
Oma kasvumatka on Siirin mukaan nyt seesteisessä vaiheessa. Elämä on jatkunut, hyviä asioita tapahtuu.
Tuukan sairaus on nyt ja tulevaisuudessa osa elämää, mutta vain osa. Se ei ole vanhempien koko elämä eikä määrittele kaikkea.
Hyvien ammattilaisten tuella Siiri on pystynyt raamittamaan asioille oikeat mittasuhteet, jättämään häpeässä ja syyllisyydessä elämisen ja antamaan luvan itselleen elää tavallista elämää, iloineen ja suruineen.
”Elämme juuri nyt meidän perheen näköistä, ihan hyvää elämää.”
Siirin ja Tuukan nimet on muutettu yksityisyyden suojaamiseksi.
TEKSTI Tanja Kippola
KUVA Unsplash
Lisätiedot ja yhteydenotot
